Kotakinabalusta Tarakaniin

Saavuin Kotakinabaluun kuudenmaissa illalla. Ulkona satoi kaatamalla. Tapasin lentokentällä hollantilaisen kaverin, joka suositteli erästä keskustassa sijaitsevaa hostellia. Lähdimme kentältä suoraan kimppataksilla sinne.

Kotakinabalu oli yhtä siisti ja yhtä länsimaalaismainen kuin Kuala Lumpur. Enää ei tarvinnut pelätä taskuvarkaita, eikä prostitudut repineet käsivarsista. Kaupunkikuva vastasi myös Kuala Lumpuria. Oli uusia hienoja rakennuksia, vanhoja huonokuntoisia taloja sekä paljon kasvillisuutta ja puistoja. Mukava paikka, vaikkei siellä ollutkaan mitään varsinaista nähtävää.

Suuntasin heti ensimmäisenä päivänä hammaslääkäriin. Olin päättänyt paikkauttaa Filippiineillä löydetyt reiät ennen, kuin ne pahenisivat. Löysin hammaslääkärin helposti ja pääsin vastaanotolle melkein samantien. Filippiineillä hammaslääkäri oli sanonut, että minulla oli kaksi niin isoa reikää, että ne pitäisi paikata mitä pikimmiten. Nyt malesialainen lääkäri kertoi, ettei siellä ollutkaan kuin yksi hyvin pieni reikä. Sitä ei missään tapauksessa kannattaisi ruveta poraamaan. Noh, kai se sitten niin on. Ota nyt näistä erimaiden hammaslääkäreistä selvää kuka on oikeassa ja kuka ei. Olin joka tapauksessa helpottunut, ettei hampaitani porattu taaskaan.

Seuraavaksi piti hankkia viisumi Indonesiaan. Kotakinabalussa oli konsulaatti josta sellaisen saisi. Katsoin suurlähetystön nettisivuilta, että viisumihakemukseen tarvittaisiin todella paljon erilaisia liitteitä. Monilla forumeilla kuitenkin kerrottiin, että konsulaatin kaverit olivat hyvin rentoja ja joustaisivat tällaisissa asioissa helposti. Päätin lähteä kokeilemaan onneani ilman mitään liitepapereita tai selvityksiä. Kävin sen sijaan parturissa leikkaamassa hiukset sekä parran ja puin päälleni farkut ja umpikengät, jotta en näyttäisi merirosvolta Jolon saarilta.

Lähdin siistiydyttäni konsulaattiin. Sain joltain luukulta viisumianomuslomakkeen ja paperilapun, jossa kerrottiin mitä kaikkia liitteitä tarvittaisiin. Täti luukun takana painotti tiukasti, että kaikki liitteet piti olla, jos haluaisi viisumin. Noh, eihän minulla ollut yhtään mitään mukanani. Ehkä ne pystyisi kirjoittelemaan tässä paikan päällä. Otin lomakkeen ja menin täyttämään sitä sivummalle.

Lomakkeessa kysyttiin samoja asioita, kuin yleensä maahantulokaavakkeissakin. Ensin helpot: nimi, passinnumero ja syntymäaika. Seuraavaksi: osoite Suomessa ja Indonesiassa. Laitoin Suomen osoitteeksi vanhempieni osoitteen ja jätin Indonesian osoitteen tyhjäksi. Lopussa oli vielä muutama varmistuskysymys kuten: Aiotko salakuljettaa huumeita? Vietkö uhanalaisia eläimiä Indonesiaan tai Indoneisasta pois? Oletko koskaan toteuttanut kansanmurhaa?. En, En, ja En. Lomake oli nopeasti täytetty. Vaaditut liitteet olivat kuitenkin paljon vaikeampia.

Liitteenä piti olla muun muassa:
-Paluulippu tai lippu pois maasta
-Matkasuunnitelma ja selvät osoitteet missä kaikkialla aikoo yöpyä Indonesiassa
-Todistus siitä, että on varaa normaaleihin elinkustannuksiin maassaoleskeluaikana
-Kirje sponsorilta (esim. yritys tai opiskelupaikka) ja/tai kirje instituutiolta tai henkilöltä Indonesiassa, jossa selvitetään matkan tarkoitus ja kesto.

Eihän minulla ollut mitään näistä. Miten minä muka olisin voinut tietää minne olin menossa näin paljon etukäteen ja mistä ihmeestä minä nyt saisin sponsorin tähän hätään? Noh, mitä enemmän puuttuvia lomakkeita, sitä enemmän voivottelua. Vein täytetyn anomuksen luukulle. Täti kysyi tiukasti, että missäs kaikki liitteet ovat? Esimerkiksi paluulentolippu? Vastasin: “Oiiivoiiijoiii, ei minulla ole sellaista, kun olen menossa Indonesiasta laivalla Malesiaan ja siitä sitten maitse Thaimaan, Laosin, Kiinan, Mongolian ja Venäjän läpi kotiin Suomeen. Ei minulla ole lentolippuja ollenkaan.” Täti tuijotti minua hiljaa. Mielessäni käväisi, että selitys kuulosti ehkä vähän keksityltä. Oliskiko sittenki pitänyt miettiä jokin uskottavampi tekosyy.

Täti rikkoi vihdoin hiljaisuuden. Hän sanoi, että riittäsi, jos ottaisin valokopion mastercardistani viereisessä hotellissa ja kävisin lähellä olevassa pankissa maksamassa 170 ringitin (n. 40e) käsittelymaksun. Selvä homma. Kaikki meni sen jälkeen hyvin sutjakkaasti. Hotellista sai valokopion ilmaiseksi ilman kyselyjä, eikä pankissa ollut jonoa. Olin jo muutaman minuutin päästä takaisin konsulaatin luukulla paperinivaskan kanssa. Täti sanoi, että käsittely kestäisi yhden työpäivän. Voisin sen jälkeen tulla hakemaan viisumini. Sehän meni helposti. Varmaan uuden kampauksen ansiota.

Saatuani viisumini lähdin kohti Indonesiaa. Ensiksi piti mennä Malesian rannikolla sijaitsevaan rajakaupunkiin Tawauhin. Matka yöbussilla kesti yhdeksän tuntia. Bussissa oli ilmastointi täysillä koko yön ja minulla oli päälläni vain shortsit, t-paita ja sandaalit. Oli tooodella kylmä matka. Kun vihdoin pääsimme perille, minulla oli kurkukipeä ja nenä tukossa.

Tawausta pääsi Indonesian puolelle lautalla. Menin ensin Nunukaniin. Se oli Indonesian rannikolla sijaitseva rajakaupunki, jossa sai hoidettua rajabyrokratiat ja leimattua itsensä sisään maahan. Laiva näytti parhaat päivänsä nähneeltä, mutta tuntui kuitenkin toimivan joten kuten. Penkkien päällä hattuhyllyillä oli pelastusliivejä ja hätäuloskäynnit oli merkattu selkeästi. Matkalla sai ostaa jatkolipun Tarakaniin. Se oli satakilometriä etelämpänä oleva saari, josta pääsi helposti eteenpäin laivalla ja lentäen.

Ylitimme rajan, saimme leimat passeihimme ja jatkoimme toisella veneellä Tarakaniin. Uusi paattimme oli huomattavasti pienempi kuin edellinen. Se meni lisäksi kovempaa ja se oli ahdettu aivan täyteen ihmisiä ja heidän tavaroita. Pelastusliivejä ei näkynyt missään. Ehkä ne ei enää mahtuneet kyytiin. Selvisimme onneksi perille ilman tapaturmia.

Olin todella väsynyt päästyäni illalla Tarakaniin. Edellinen yö bussissa ja flunssa olivat vieneet viimeisetkin voimat. Otin huoneen sataman vieressä olevasta hostellista, kävin syömässä jossain katuruokalassa ja menin takaisin hostelliin. Flunssa oli nostanut minulle kuumeen. Nappasin aasialaisen burananvastineen ja menin nukkumaan.

Seuraavat kolme päivää menivät flunssaa parannellessa ja univelkaa nukkuessa. Vedin aina kahdentoista tunnin yöunien lisäksi kolmen tunnin päiväunet. Hostellihuoneessani oli kaksi sänkyä ja oma kylppäri. Paikka oli kuitenkin epäsiisti ja kylppärissä ei ollut kunnollista pönttöä vaan aasilaismallinen reikälattiassaratkaisu. Lisäksi suihkun ja käsienpesupisteen virkaa ajoi iso allas täynnä vettä sekä muovikuuppa. Siinä väsymyksessä se kelpasi kuitenkin vallan mainiosti.

Heräsin ensimmäisenä päivänä päiväuniltani siihen, että joku lauloi viereisessä rakennuksessa. Kirosin mielessäni, että olinkin sattunut hostelliin, jonka vieressä oli karaokebaari. Miesääni lauloi hitaasti laahaavaa laulua samanlaisella värisevällä äänellä, kuin Hanna Ekola laulaa vieläkö on villihevosia. Mietin, että kylläpä täällä päin karaokessa lauletaan huonoja biisejä ja vielä huono laulajakin sattunut. Hetken päästä tajusin, ettei laulu kuulunutkaan karaokebaarista vaan vieressä olevan moskeijan megafoneista. Sehän olikin muslimeiden rukouskutsu. Jos laskin oikein, niin magafoneja huudatettiin aina auringon noustessa, laskiessa ja joskus siinä välissä ihan muuten vaan. Homma otti päähän varsinkin aamuisin. Lohduttauduin sillä, että vaikka laulaja kuulostikin Hanna Ekolalta, hän ei kuitenkaan onneksi laulanut vieläkö on villihevosia.

Aloin toipua flunssasta kolmen unisen päivän jälkeen. Pääsin vihdoin tutkimaan kaupunkia. Itse kaupunki oli aika tavanomainen vähän ränsistynyt pikkukylä. Ihmiset olivat kuitenkin hyvin innoissaan vierasmaalaisista. Kun kuljin kadulla kaikki tuijottivat, lapset osoittivat sormella ja monet tervehtivät sanomalla “Hi misterrr!”. Siellä oli myös todella jännittäviä eläimiä. Läheisessä mangrovepuistossa asui nenäapinoita ja rannoilla näkyi laskuveden aikaan kaloja, jotka pystyivät ryömimään kuivalla rantahiekalla eviensä avulla. Talojen alla näkyi myös joskus puolitoistametrisiä lihansyöjäliskoja, jotka jahtasivat rottia.

Neljäntenä iltana en ollut enää yhtä väsynyt kuin aikasemmin. Kun menin nukkumaan ja sammutin valot huomasin, että huoneessani oli rottia. Ne juoksi siellä ympäri ja piti niin kovaa mekkalaa, etten saanut nukuttua ollenkaan. Miten ihmeessä en ollu herännyt niihin kolmena ensimmäisenä yönä? Onneksi olin pistänyt eväskeksini ja suklaani roikkumaan naulakkoon.

Seuraavanan iltana valmistauduin yöhön viemällä peltisen roskakorin käytävälle, syömällä viimeiset evässuklaani ja tekemällä juomapuolloista rotta-ansan. Kaikeksi pettymykseksi rotat eivät tulleetkaan sinä yönä paikalle. Pöh, tylsimykset… Olin tehnyt ansankin ihan niitä varten.

En jäänyt Tarakaniin odottelemaan rottia enää toiseksi yöksi, sillä seuraavana päivänä lähti lautta Sulaweteen Palolemiin.