Togeaneille

Lähdin lautalla Tarakanista Sulaweteen Pantoloaniin ekonomy luokassa. Laiva oli kuusituntia myöhässä. Toisaalta, jos se menee kerran kahdessa viikossa, niin kuusi tuntia ei vielä tunnu missään. Kulutin aikaa satamassa juttelemalla sille ainoalle kaverille siellä, joka osasi edes vähän englantia.

Laiva tuli vihdoin. Kun menin sisälle, huomasin että paatti oli todella rähjäisessä kunnossa. Lattioilla oli roskakasoja siellä täällä ja seinillä ja katossa kipitteli torakkayhdyskunta. Sänkyjen virkaa ajoi metallijalkojen päälle asetetut vanerilevyt, joiden päällä maattiin vieretysten.

Yritin löytää lipuuni kirjoitetun paikkanumeron. Käytävillä oli tungosta. Laukkujenkantajat raahasivat isoja pakaaseja ja matkustajat yrittivät löytää paikkojaan. Ihmiset huusivat toisilleen Indonesiaksi. Välillä joku huusi minullekkin jotain. En ymmärtänyt kuitenkaan mitä ja miksi, joten jatkoin vain matkaani välittämättä kenestäkään.

Löysin vihdoin oman paikkani. Siinä makasi joku indonesialainen mies matkatavaroidensa kanssa. Yritin selittää hänelle, että hän oli nyt tainnut erehtyä väärälle paikalle. Näytin lippuanikin ja ties mitä, mutta hän ei suostunut liikkumaan. Hetken ihmettelyn jälkeen ymmärsin, että lippujen paikkanumerot olivatkin vain ohjeellisia eikä niistä pitänyt välittää sen kummemmin. Kaikki saivat valita mieleisensä paikan mistä halusivat. Löysin onneksi jostain vähän rauhallisemman nurkkauksen, jossa oli tilaa.

Laitoin rinkkani vanerilevylle tyynyksi ja menin makaamaan. Vaikka levy oli likainen ja kova, niin oli mukava lepuuttaa jalkoja ja selkää. Yhtäkkiä joku mies käveli jalkopäähäni ja rupesi konttaamaan päälleni. Vetäisin pelästyneenä jalkani pois hänen altaan ja nousin istumaan. Kaveri istahti makuupaikalleni ja rupesi höpöttämään minulle jotain indonesiaksi. En ymmärtänyt mitään. Jossain vaiheessa ympärilläni olevat ihmiset tulkkasivat minulle, että hän kysyy minkä maalainen olen. Kerroin, että olen suomalainen ja että hänen pitäisi nyt siirtyä, koska haluan nukkua.

En nukkunut kovin hyvin. Heräsin kuudelta ja lähdin kannelle ihmettelemään laivaa ulkoa päin. Sisällä laivassa oli todella kuuma, joten raikas merituuli tuntui mukavalta. Hetken päästä luokseni tuli joku joka yllätykseksi osasi puhua englantia. Hän kertoi, että hän oli lahjonut jonkun laivan miehistön jäsenen antamaan oman makuupaikkansa hänelle. Miehistön hytit eivät olleet kuulemma kummoisia, mutta voittivat yhteismakuupaikat vanerilevyjen päällä. Olisin varmaan yrittänyt samaa, jos olisin löytänyt jonkun miehistön jäsenen, joka olisi osannut muutakin kuin indonesiaa.

Tutustuin matkan aikana myös naapurimakuupaikkalaiseeni. Hän oli noin neljäkymmentä vuotias nainen, jolla oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Hänen nimensä oli Matahari. Aina kun kaivoin repustani jotain, niin hän pyysi saada katsoa sitä, oli se sitten kännykkäni, muistikirjani tai Lonely Planet. Pelkäsin, että hän ryövää laukkuni heti kun on saanut selville missä kaikki arvoesineet ovat. Jossain vaiheessa hän kuitenkin rupesi hokemaan minulle “you are handsome boy, you are handsome boy”. Tajusin ettei hän yritäkkään ryövätä minua, vaan hän yrittää iskeä minut. Sen jälkeen vasta olinkin peloissani.

Aina silloin tällöin matkan aikana joku tuli juttelemaan minulle. He puhuivat yleensä vain indonesiaa, joten keskustelu ei oikein lähtenyt käyntiin. Joskus he rupesivat toistelemaan samaa lausetta kuin Matahari “you are handsome boy” ja taputtelivat polviani. Ei siinä muuta, mutta kun he olivat kaikki miehiä. En ole vieläkään varma yrittikö kaikki laivan matkustajat iskeä minua vai mitä ihmettä. Hulluja nuo indonesialaiset.

Laiva saapui viimein kahden yön jälkeen Pantoloaniin ja pääsin pakenemaan torakoiden ja kosiskelijoiden keskeltä. Pantoloan oli pieni kylä, jossa ei ollut muuta kuin satama. Hyppäsin samantien minibussiin, joka vei minut lähellä olevaan kaupunkiin Paluun. Siellä oli sentään hostelleja ja hyvät bussiyhteydet eteenpäin. Lepäsin yhden yön Palussa, vaihdoin rahaa ja suunnittelin seuraavaa siirtymistä. Halusin päästä Togeanin saarille. Sinne pääsi lautalla Sulaweden toisella puolella olevasta kylästä Ampanasta. Päätin, että menisin Ampanaan yöbussilla ja lähtisin sieltä saman tien Togeaneille. Voisin nukkua matkan aikana ja mennä aamulla perille päästyäni satamaan odottamaan lauttaa, eikä minun tarvitsisi maksaa yötä hostellissa.

Ostin lipun ja lähdin matkaan seuraavana iltana. Bussi ei ollutkaan oikea bussi vaan minibussi. Selkänoja ei taittunut taaksepäin, mutta jalkatilaa oli paljon. En pystynyt kuitenkaan nukkumaan sillä tie oli niin mutkainen ja kuoppainen, että aina kun nukahdin, niin löin pääni minibussin ikkunaan. Olimme perillä Ampanassa kolmelta yöllä. En viitsinyt mennä satamaan odottelemaan vielä siihen kellonaikaan, joten pyysin että minut vietäisiin Lonely Planetissa mainittuun Oasis Hotelliin. Olin niin väsynyt, että muutaman tunnin unet hotellissa kelpasi oikein hyvin. Minibussi jätti minut hotellin eteen. Aula oli tyhjä, mutta vastaanottotiskin takana olevasta huoneesta kuului kuorsausta. Koputtelin oveen ja huutelin, mutta kuorsaus vain jatkui. Kyllästyin lopulta ja ajattelin, että kyllä minä löydän itsekkin yhteismajoitushuoneen tai jonkun paikan jossa voisin viettää loppuyön. Lähdin kiertelemään hotelli itsekseni.

En löytänyt nukkumapaikkaa, mutta löysin hotellin yövartijan. Hän johdatti minut takaisin aulaan ja rupesi vuorostaan hakkaamaan vastaanottotiskin takana olevaa ovea. Lopulta ovi aukesi ja sieltä astui uninen vastaanottovirkailija hiukset pörrössä. Hän kertoi, että hotelli oli täynnä. Hetken miettimisen jälkeen, hän sanoi, että voisin nukkua siinä hotellin aulassa olevalla penkillä. Se kävi minulle.

Heräsin muutaman tunnin päästä siihen, että aurinko paistoi silmiin, kärpäset kutittivat jalkoja ja jotkut urpot ravasivat edestakaisin hotellin aulassa. Kello oli kuusi. Nousin ylös ja toivotin ympärillä oleville ihmisillä hyvää huomenta. Minulle tuotiin teetä ja joku kertoi, että lautta Togeaneille lähtisi kymmeneltä. Hörpin teetä pari tuntia hotellin aulassa ja lähdin satamaan. Hotellin väki oli reilua, enkä joutunut maksamaan mitään aulayöstä, teestä enkä mistään.

Togeaneille menevä laiva oli siisti verrattuna edelliseen paattiini. Matkakin kesti vain kahdeksan tuntia. Laiva vei minut Wakaihin, jossa vaihdoin pieneen kantosiipiveneeseen, joka vei minut Kadidiri-saarelle. Majotuin Lestari Guest Houseen, joka maksoi 85 000 rupia/yö (7e) sisältäen aamiaisen, lounaan ja illallisen. Paikkaa pyöritti ystävällinen perhe, joka vei vieraita päivisin ilmaisille snorklausretkille lähisaarille ja pelasi shakkia heidän kanssa iltaisin.

Togeanit, Kadidiri ja Lestari hostelli olivat mukavia paikkoja. Vesi oli kirkasta, korallit värikkäitä ja snorklatessakin saattoi nähdä haita, kilpikonnia ja muita mielenkiintoisia vesielikoita. Sinne olisi voinut helposti jumittua kuukausiksi. Sain kuitenkin irroittauduttua leppoisasta rantaelämästä ja lähdin kohti Sulaweden keskellä sijaitsevaa Tana Torajan aluetta.