Tana Toraja ja matka Labuanbajoon

Matka Togeaneilta Tana Torajaan oli hyvin vaivalloinen. Liikkuminen tapahtui lautalla, minibussilla, normaalilla bussilla ja autolla. Välillä kuski halusi pitää puolentoistatunnin ruokatauon, välillä piti korjata moottoria ja välillä piti vaihtaa rengas. Koko hommaan meni yhteensä kaksi päivää.

Pääsin kuitenkin vihdoin Tana Torajan provinssissa sijaitsevaan Rantepaoon. Kaupunki oli hyvin pieni ja mitään sanomaton, mutta sen ympärillä oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Paikalliset olivat uskonnoltaan anmisteja. Heidän hautajaisensa ja tapansa haudata ihmisiä olivat hyvin … persoonallisia. Hautajaiset ja haudat olivatkin paikkakunnan suurin turistinähtävyys.

Pääsin heti ensimmäisenä päivänä hautajaisiin muutaman muun turistin kanssa. Tuntui kummalta mennä kuokkimaan tilaisuuteen, joka on länsimaisessa kulttuurissa pienimuotoinen ja sisäänpäin kääntynyt. Tana Torajassa hautajaisissa oli kuitenkin sadoittain ihmisiä ja isäntäväki toivotti turistit lämpimästi tervetulleiksi. Tilaisuudessa uhrattiin useita sikoja ja yksi puhveli, jotta kuolleen sielu pääsisi helpommin taivaaseen. Istuessani seuraamassa tapahtumaa, taustalla kuului koko ajan teurastetavien sikojen kiljuntaa. Kohokohta oli, kun ihmisten keskelle estradille tuotiin puhveli ja sen kurkku viillettiin auki. Siinä se elikko sitten sätki aikansa kunnes kuoli. Sen jälkeen vieraille tarjottiin riisiä ja uhripossun lihaa. Moni turistiporukastamme oli kääntynyt hetkellisesti kasvissyöjäksi ja otti vain riisiä.

Kävin katsomassa myös Torajalaisia eriskummallisia hautoja. Oli kallioiden sisään hakattuja koloja, puita joiden sisälle oli haudattu vastasyntyneitä ja kallioiden seinämille ripustettuja puisia arkkuja, joiden sisältä tippui satoja vuosia vanhoja luita. Tuli ainakin tarpeeksi kulttuuria niille päiville.

Rantepaon jälkeen lähdin etelään Sulaweden pääkaupunkiin Makassariin. Lähtiessäni bussifirma unohti hakea minut hostellistani. Respa soitti tunnin odottelin jälkeen firmaan ja kuuli, että bussi oli lähtenyt jo. Seuraava bussi jolla voisin mennä lähtisi kuulemma 12 tunnin päästä. En halunnut kuitenkaan odottaa puolta päivää, vaan halusin päästä matkaan samantien. Tivattuani aikani, minulle järjestettiin moottoripyöräkyyti, jolla lähdin ottamaan bussia kiinni. Takaa-ajo sujui yllättävän hyvin ja pääsin oikeaan bussiin.

Makassar ei ollut kovin kummoinen kaupunki, mutta sieltä oli hyvät yhteydet eteenpäin Floresiin. Siellä oli myös pitkästä aikaa hienoja ravintoloita. Hienoilla ravintolla tarkoitan tässä yhteydessä paikkaa, missä ei istuta muovituoleilla, pöytiä ei ole korjattu jeesusteipillä eikä ruokaa tarjota epämääräisistä muoviastioista. Oikein sivistynyt kaupunki siis.

Vietin kaksi yötä Makassarissa ja lähdin lautalla Floressiin Larantukaan. Matkasin taas halvimmassa luokassa. Tällä kertaa laiva oli kutenkin siistimpi. Lattioilla ei ollut niin paljoa roskia eikä seinillä kipitellyt kuin muutama torakka. Kukaan ei myöskään yrittänyt iskeä minua. Matka meni siis oikein leppoisasti.

Lähdin Larantukasta samantien minibussilla Moniin. Monin vieressä oli Kelimutu tulivuori, jonka huipulla oli kolme eriväristä happojärveä. Olin kuullut, että se on todella hieno paikka. Bussimatka kesti kahdeksan tuntia. Penkit olivat niin ahtaat, että polveni otti kiinni edessä olevan selkänojaan. Bussi oli lisäksi ahdettu täpötäyteen käytäviä pitkin. Vieruskaverini oli onneksi pienikokoinen punaista tupakankorviketta pureskeleva mummo. Leveyssuunnassa oli siis tilaa. Pääsin vihdoin kuuden aikaan illalla Moniin.

Monissa oli pilvistä ja satoi. Mietin jo, että turha sinne vuorelle on kiivetä, jos on niin huonoilma, ettei sieltä näe mitään. Seuraavana aamuna pilvien välistä näkyi kuitenkin pieni kaistale sininistä taivasta, joten päätin lähteä Kelimutun huipulle. Vuokrasin mopon ja lähdin ajamaan. Sää huononi kokoajan ylöspäin mentäessä. Ensin alkoi tihuttaa vettä ja sitten nousi sumu. Kun olin vihdoin huipulla, siellä satoi ja näkyvyys oli muutamia kymmeniä metrejä. En siis nähnyt kolmea auringon valossa kiiltävää kauniin väristä järveä vaan ainoastaan valkoista sumua vesisateessa.

En jäänyt Moniin odottelemaan ilman kirkastumista vaan lähdin turhautuneena eteenpäin länteen kohti Labuanbajoa. En löytänyt minibussia, mutta sain kyydin joltain mieheltä Rutengiin, joka sijaitsi siinä välissä. Hän oli menossa viettämään pääsiäistä vaimonsa kanssa. Olin tyytyväinen, sillä kaverilla oli uudehko auto, jossa oli ilmastointi ja paljon jalkatilaa. Auto myös kiihtyi paremmin kuin minibussit. Mies kaahasi hullunlailla pitkin vuoristoteitä västellen sateen tiputtamia jalkapallon kokoisia kiviä. Onneksi autossa oli turvavyöt.

Pysähdyimme seitsemän tunnin ajamisen jälkeen yhden aikaan yöllä kiinni olevan huoltoaseman eteen. Sanomatta mitään kuski taittoi selkänojansa taakse ja alkoi nukkua. Ihmettelin siinä hetken, mutta kun en voinut muutakaan niin seurasin esimerkkiä ja laitoin silmät kiinni. Unet olivat onneksi vain viidentoistaminuutin power napit, joiden jälkeen matka jatkui. Minä jatkoin tosin vielä torkkumistani.

Heräsin jossain vaiheessa siihen, että auto liikkui todella hitaasti. Olimme niin sankan sumun keskellä, ettei tietä näkynyt ollenkaan. Hetken kuluttua huomasin, että puolet sumusta olikin tuulilasin huurua. Pyyhimme tuulilasin yhdessä. Sen jälkeen näimme sentään vähän eteenpäin, joten pystyimme jatkamaan matkaa varovasti. Lasi huurustui kuitenkin nopeasti uudestaan. Jouduimme puhdistamaan sitä sen jälkeen tasaisin väliajoin. Jossain vaiheessa tajusin, että autossa oli ilmastointi päällä ja kuskin ikkuna oli puoliksi auki. Ajattelin ensin selittää kaverille kuinka ulkoa tulevan kuuman ilman kosteus tiivistyy helposti kylmän auton ikkunoihin. Kuski ei kuitenkaan osannut yhtään englantia, joten päätin, että on helpompi vain pyyhkiä sitä tuulilasia aina silloin tällöin. Sumu loppui aikanaan ja pääsimme perillekkin viimein kolmen aikaan yöllä

Minut jätettiin pyytämäni hotellin eteen Rutengissa. Kiitin kyydistä, maksoin sovitun hinnan ja menin hotellin ovelle. Siellä oli joku toinenkin reppumatkalainen. Hän sanoi, että hän oli koputtanut oveen jo tunnin ajan eikä kukaan ollut tullut avaamaan. Ensimmäinen bussi Labuanbajoon lähtisi kuitenkin jo kuudelta aamulla, joten hän oli päättänyt odottaa siinä hotellin oven edessä siihen asti. Hänen suunnitelmansa kuulosti hyvältä, joten päätin tehdä samoin. Istuimme siinä hotellin portailla sitten yön viimeiset kolme tuntia ja odottelimme bussia.

Aamu alkoi vihdoin sarastaa ja hotellin ensimmäinen työntekijä tuli puoli kuudelta. Pääsimme sisään pehmeälle sohvalle ja saimme aamiasta. Olis tehnyt mieli jäädä siihen istumaan ja nukkumaan, mutta kampesimme itsemme ylös ja lähdimme bussipysäkille.

Pysäkki oli kiinni. Ihmiset kertoivat meille, että koska on pitkäperjantai, niin ei sieltä menisikään mitään busseja. Kiroilimme hetken, mutta lähdimme sitten sinnikkäästi etsimään auki olevaa matkatoimistoa, joka järjestäisi meille matkan. Koko kaupunki oli kuitenkin kiinni. Käveltyämme hetken lähdin kysymään bussiasiaa, jostain ohittamastamme hostellista. Siellä sanottiin samaa kuin muuallakin, että ei tänään menisi busseja. Yksi hostellin kavereista lupasi kuitenkin lähteä mopolla kiertämään kaupunki ja kyselemään, jos jostain olisi lähdössä jonkinlainen kuljetus. Hän sanoi, että meidän pitää kuitenkin maksaa hänellä. Noh, senhän olisi voinut arvatakkin. Kysyimme kuinka paljon hän halusi. Hän vastasi, että se riippui meistä. Hän siis auttaisi vain, jos maksaisimme hänellä, mutta saisimme itse päättää kuinka paljon maksaisimme. Suostuimme diiliin.

Kaveri hyppäsi mopon selkään ja lähti ajamaan pitkin kaupunkia. Hän tuli melkein heti takaisin minibussin kanssa. Kyyti oli löytynyt helposti. Maksoimme mopokaverille yhteensä 20 000Rp (1.7e). Hän oli oikein tyytyväinen. Sen jälkeen pääsimme vihdoin lähtemään kohti Labuanbajoa. Mutkainen tie sai takapenkillä olevan naisen oksentelemaan koko matkan ajan. Se ei kuitenkaan haitannut minua, sillä istuin etupenkillä. Pääsimme lopulta turvallisesti perille.