Ulan Batorista Helsinkiin

Matkasin Mongoliasta Suomeen junalla trans siberiaa pitkin. Matka kesti neljä päivää ja maisemat olivat hyvin yksitoikkoiset. Reitin alussa Mongoliassa oli joitain hienoja ruohotasankoja ja kukkuloita, mutta ylitimme rajan Venäjälle jo ensimmäisenä yönä eikä sen jälkeen näkynyt muuta kuin metsää.

Saavuimme venäjän rajalle yhdeksän aikaan illalla. Ensimmäiseksi junan kaikkien ikkunoiden verhot suljettiin. Sen jälkeen joku otti passini ja minulle lyötiin käteen joku venäjän kielinen kaavake. En ymmärtänyt yhtään mitä siinä luki. Kai se pitäisi silti täyttää, että pääsee maahan. Kysyin hyttikaveriltani Vladimirilta apua. Hän osasi tietysti venäjää, muttei sanaakaan englantia. Jotenkin hän kuitenkin onnistui kertomaan mitä minun pitää kirjoittaa siihen. Njet, da, da, njet ja loppuun nimikirjoitus. En tiennyt ollenkaan mitä olin juuri allekirjoittanut. Ehkä otin juuri vastuun Vladimirin veropetoksista tai liityin Venäjän armeijaan. Rajavirallisuudet kestivät kauan ja nukahdin sänkyyni kaavake kourassa. Heräsin parin tunnin päästä siihen, että joku antoi minulle passini takaisin. Juna liikkui. Olimme Venäjän puolella. Kukaan ei kai sitten ollut halunnutkaan minun täyttämääni kaavaketta. Ei haitannut. Revin sen ja heitin roskiin ihan varmuuden vuoksi.

Lähtiessämme hyttimme oli hyvin varusteltu. Lattialla ja sängyn alla oli tossuja ja sängyillä oli mukavia pehmeitä pyyhkeitä. Rajan jälkeen joku tuli kuitenkin keräämään kaikki pois. Kai ne oli likaisia edellisten matkustajien jäljiltä ja meille tuotaisiin kohta uudet. Uusia tossuja ja pyyhkeitä ei kuitenkaan kuulunut. Sen sijaan näin kuinka joku yritti myydä hytissämme olleita tossuja seuraavalla asemalla. Minulle selvisi, että juna oli täynnä kauppiaita, jotka salakuljettivat pyyhkeitä, vaatteita ja muuta tavaraa Kiinasta Venäjälle. Kauppiaat myivät tuotteitaan jokaisella pysähdyksellä, joten junalaiturit muuttuivat markkinoiksi aina, kun sinne saapui juna Kiinasta. Pyyhe- ja vaatebisnes oli ilmeisesti hyvin kannattavaa, sillä myös suurin osa junan henkilökunnasta vaihtoi univormunsa pois aina asemilla ja hyppäsi laiturille myymään.

Tapasin junassa monia muita matkustajia. Suurin osa oli venäläisiä ja mongolialaisia, jotka eivät puhuneet ollenkaan englantia. Onneksi tapasin myös kaksi tanskalaista ja yhden sveitsiläisen, joiden kanssa vietin suurimman osan matkasta. Oli hauska vertailla, kuinka kukakin oli varustautunut neljän päivän junamatkaan. Minulla oli mukana yksi viipaloitu leipä, paketillinen keksejä ja 700 ruplaa (n.17e). Sveitsiläisellä ei ollut ollenkaan eväitä, mutta paljon rahaa. Tanskalaisilla taas ei ollut ollenkaan rahaa, mutta paljon ruokaa. Heillä oli kolme isoa leipää, leivän päällisiä ja muutama pussi perunamuusijauhoa ja nuudeleita. Vaunuista sai ilmaiseksi kuumaa vettä jonka avulla pikanuudelit ja perunamuusin pystyi valmistamaan. Sveitsiläinen söi ravintolavaunussa hyvin mutta kalliisti. Minun rahani riitti juuri ja juuri Moskovaan saakka, kun ostin leipää ja muuta halpaa ruokaa asemilta. Tanskalaisten leivät taas olivat homeessa jo seuraavana päivänä, joten he söivät vain perunamuusia ja nuudeleita koko reissun ajan kolme kertaa päivässä.

Matka meni yllättävän mukavasti. Päivät kuluivat rattoisasti syödessä, nukkuessa ja rupatellessa. Emme ehtineet edes tylsistyä. Olimme kuitenkin iloisia päästyämme vihdoin Moskovaan. Moskovassa oli paljon isoja hienoja rakennuksia, joita kelpasi katsella. Minulla painoi kuitenkin viisumin aikaraja päälle, joten ei ollut aikaa jäädä sinne kovin pitkäksi aikaa. Junalipun hankkiminen Helsinkiin oli hyvin vaivalloista. Vaikeus oli siinä, että kukaan ei puhunut englantia. Noh, eihän ne puhuneet Kiinassa, Indonesiassa tai Filippiineilläkään. Näissä maissa pystyi kuitenkin kommunikoimaan helposti elekielellä ja piirroksien avulla. Venäläiset sen sijaan höpöttivät kivikasvoisina venäjää ja kun yritin selittää, etten nyt ymmärrä ollenkaan, niin ne vain rupesivat huutamaan kovempaa. Sain lipun kuitenkin hankittua pitkällisten taisteluiden jälkeen.

Matka Moskovasta Helsinkiin meni mukavasti. Junassa oli superpehmeät sängyt trans siberia -junaan verrattuna. Joimme hyttikaverini Igorin kanssa kaljaa ja hän ihasteli Suomen puolella kuinka hyviä teitä junaradan vieressä oli. Niin hyviä ei kuulemma löytynyt Venäjältä. Vastasin että kyllä siellä on aina joskus töyssyjä ja tietöitä saa västellä kokoajan. Sitä paitsi Suomessa on pimeää ja sataa räntää, että ei se nyt niin kummoinen maa ole.

Saavuimme aamupäivällä Helsinkiin. Tuntui samalta kuin aina saavuttuani junalla tai bussilla mihin tahansa uuteen kaupunkiin viimeisen vuoden aikana. Ainoa ero oli, että minulla oli tällä kertaa yöpymispaikka varattuna, tiesin miten sinne pääsee ilman Lonely Planetia ja pystyin helposti kommunikoimaan paikallisten kanssa. Olin selvinnyt takaisin Suomeen.