Zamiin Uud oli autiomaan keskellä
Saavuin neljänmaissa Kiinan rajakaupunkiin Earlianiin. Olin olettanut, että sieltä menisi busseja tasaiseen tahtiin rajan yli. Mitään busseja ei kuitenkaan näkynyt. Joku sanoi, että viimeinen bussi oli jo mennyt, mutta kahden päivän päästä menisi seuraava. Yritin mennä juna-asemalle kyselemään kuljetusta, mutta minua ei päästetty edes sisään asemalle, koska minulla ei ollut lippua. Kadun toisella puolella oleva lipputoimisto oli mennyt jo kiinni. Joku yritti myydä minulle jotain juna-lippua kymmenkertaisella hinnalla. En ostanut, kun en ymmärtänyt edes mitä hänen myymässään lipussa luki.
Päätin lopulta mennä taksilla takaisin bussiasemalle. Ehkä siellä joku osaisi neuvoa. Taksikuski ymmärsi kuitenkin väärin minne halusin ja veikin minut rajalle. Siellä oli yllättäen lauma jeeppejä jotka veivät ihmisiä raja nyli edes takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin onnellinen, että minut oli viety väärään paikkaan. Maksoin taksini, kiitin kuskia ja lähdin etsimään jeeppiä joka ottaisi minut kyytiin. Sellainen löytyi helposti. Kyyti maksoi huimat 100Y (n.11e) ja auto oli valmiiksi ahdettu tupaten täyteen. Mahduin kuitenkin siten, että rinkkani nostettiin konepellille ja minä menin istumaan kojelaudalle pelkääjän paikalla olevaa vastapäätä. Onneksi ei ollut pitkä matka.
Nousimme autosta Kiinan rajalaitoksella. Maastapoistumisbyrokratiat menivät ilman ongelmia, mutta kun pääsin toimiston läpi ei-kenenkään-maalle, niin jeeppiäni ei näkynyt missään. Odottelin siinä tovin, mutta jeeppiä ei vain kuulunut. Kello oli varttia vaille kuusi. Raja menisi kiinni kuudelta. Ehkä jeeppini oli lähtenyt ilman minua. Tein nopean hätäratkaisun ja liftasin ohi menevään rekkaan muutaman muun jeepittömän mukana. Pääsin sillä Mongolian rajalle. Rajahässäkät menivät taas ongelmitta, vaikka viisumissani luki, että olen Kiinan kansalainen.
Pieni juna-asema Gobin autiomaassa
Olin vihdoin Mongoliassa. Löysin kaikeksi onneksi uuden jeepin itselleni. Auto oli vanha ja kolhuinen, mutta kuljettaja oli mukava setä. Hän vei minut ilmaiseksi rajalta Mongolian rajakaupunkiin Zamid Uudiin. Hän jopa pysähtyi puolessa välissä ja kävi ostamassa ison kulhollisen käynyttä hevosen maitoa meille yhteiseksi. Otin kohteliaisuudesta pienen hörpyn ja hän joi loput. Loppumatkan ajotyylistä huomasi, että maidossa oli tosiaan ollut alkoholia.
Zamiin Uud ei ollu kovin kummoinen paikka. Menin suoraan juna-asemalle kyselemään lippua Ulan Batoriin. Sen illan expressjuna oli jo loppuun myyty, mutta seuraavan päivän liput tulisivat myyntiin seuraavana aamuna heti tikettitoimiston auettua. Aukeamisaika oli kello seitsemän, mutta minulle kerrottiin, että sinne kannattaisi tulla jonottamaan jo viideltä. Seuraavaksi piti siis etsiä yöpaikka.
Löysin yhden Lonely Planetissa mainitun hotellin aivan juna-aseman vierestä. Respan täti oli töykeä ja epäavulias, mutta sain kuin sainkin itselleni huoneen sieltä. Hotelli oli hivenen hinnakas Kiinan jälkeen, mutta huoneeni oli iso ja mukava. Ajattelin käydä nopeasti suihkussa ja mennä suoraan nukkumaan pitkän ja rasittavan matkan jälkeen. Suihkusta ei tullut kuitenkaan vettä.
Mongolian ruohotasangoilla kelpaa pyöräillä
Menin kyselemään respasta, mistä tämä voisi johtua. Täti oli edelleen yhtä epäavulias eikä suostunut puhumaan sanaakaan englantia. Pitkällisten sanakirjapantomiimikommunikointien jälkeen ymmärsin, että vettä tulisi vasta tunnin päästä. Olisin valittanut asiasta, jos olisin löytänyt jonkun jota olisi kiinnostanut tai olisi edes osannut englantia. Menin sitten vain äkäisenä huoneeseeni. Päästyäni takaisin suihku oli alkanut tomia. Hyppäsin nopeasti pesulle. Olin juuri saanut saippuoitua itseni, kun vesi katkesi taas. Perkele. Suihkusta sai kuitenkin aina pari tippaa vettä, kun väänteli hanaa ja ravisteli suihkun letkua. Sain saippuat pestyä jotenkin näiden muutaman tippojen avulla. Onneksi en ollut ruvennut pesemään hiuksiani.
Pääsin vihdoin nukkumaan. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kylppäristä rupesi kuulumaan veden lorinaa. Lämminvesivaraajasta valui vettä lattialle. Joku oli kai pistänyt vihdoin veden päälle. Vääntelin kummissani suihkun hanaa. Sain valumisen loppumaan, kun valutin hetken aikaa vettä kylpyammeeseen. Sen jälkeen suljin kylppärin oven, etten enää heräisi, jos varaaja alkaisi taas vuotaa. Menin takaisin nukkumaan. Lorina alkoi tietysti uudestaan jonkun ajan päästä. Yritin olla välittämättä. Makasin sängyssä ja kuuntelin kuinka vesi valui kylpyhuoneen lattialle. Kyllästyin lopulta ja päätin yrittää uudestaan katkaista veden tulon. Kun avasin kyppärin oven huomasin, että koko huone tulvi. Varaaja oli muuttunut vesiputoukseksi ja lattialla oli niin paljon vettä, että se valui kylppäristä huoneeseeni. Siellä ei ollutkaan lattiakaivoa. Käänsin suihkun nopesti valumaan kylpyammeeseen, nostin rinkkani kauemmaksi kylppärin oven ympärillä olevasta lammikosta ja menin kertomaan respaan, että huoneessani oli tulva. Hetken päästä paikalle tuli mies ja nainen. Mies näytti perustalonmieheltä haalareissaan. Naisella taas oli vyötärölle ulottuvat hiukset ja piikkikorkokengät. Mies käänsi suihkun pois päältä ja nainen kuivasi lattian pyyhkeellä. Sen jälkeen he lähtivät pois sanomatta sanaakaan. En ollut varma olivatko he ymmärtäneet, että ongelma ei ollut märkä lattia vaan vuotava läminvesivaraaja. Varaaja ei kuitenkaan enää vuotanut sinä yönä ja sain nukuttua aamuviiteen asti.
Letkajenkkajono
Olin junalipputoimiston edessä puoli kuudelta. Siellä oli jo viidenkymmenen metrin jono. Hyvä että olin tullut tarpeeksi aikaisin. Aika kului mukavasti seuratessa mongolialaisten jonotuskäytäntöä. Toimiston ovi oli lukossa, joten jono ei voinut mitenkään liikkua, mutta kaikki työnsivät silti edessä olevaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jonotus tapahtui tappituntumalla letkajenkka-asennossa. Ensimmäinen parikymmentä metriä oli niin tiiviisti pakkautunut, että se kiemurteli kuin käärme ihmisten luiskahdellessa pois jonosta ja tunkiessa takaisin. Aivan jonon kärjessä tönittiin ja tapeltiin taukoamatta. Olin tyytyväinen, että olin jonon häntäpäässä.
Vähän vajaa seitsemän paikalle saapui kolme poliisia. He rauhoittivat tappelut ja pistivät jonon ojennukseen. Sen jälkeen he avasivat toimiston ovet. Ihmiset ryntäsivät kiljuen ovesta sisään niin kovalla rytinällä, että poliisit joutuivat sulkemaan ovet uudestaan. Ovet avattiin taas hetken päästä ja sama toistui. Kolmannella kerralla ihmiset osasivat mennä sisään tarpeeksi nätisti, ettei ovia tarvinnut enää sulkea. Tarpeeksi nätisti meneminen tarkoitti kuitenkin sitä, että kaikki juoksivat ja yrittivät kiilata toinen toisiaan, mutta ei huudettu eikä tönitty kuin ihan vähän.
Toimiston sisällä järjestyttiin uudestaan jonoon. Poliisit valvoivat ettei jonossa ohiteltu. Tämä tuntui minusta aluksi lapselliselta, mutta poliiseita tosiaan tarvittiin. Joku yritti jatkuvasti kiilata jonon kärkeen ja poliisit joutuivat heittämään ihmisiä takaisin. Aina kun kiilaaminen estettiin, kiilaaja rupesi huutamaan sekä tönimään ja hakkaamaan poliisia. Kiilaajan ja poliisin kokoero ei näyttänyt häiritsevän ollenkaan, vaan pienet mummot hakkasivat poliiseja siinä missä isot miehetkin. Onneksi sain ostettua lipun melko pian ja pääsin pois jonosta. En tosin ollut enää varma haluanko näiden ihmisen kanssa samaan junaan.
Siellä oli paaljon lampaita ja vuohia ja muita eläimiä
Hotellini check out -aika oli mukavasti ilta viideltä juuri ennen junan lähtöä. Söin aamiaisen matkalla tiekttitoimistolta hotelliin ja menin huoneeseeni. Sieltä kuului yllättäen musiikkia. Hetken ihmettelyn jälkeen paikallistin, että se tuli kylppäristä. Lämminvesivaraajahan se sillä pimputteli Mongolialaista kansansävelmää. Musiikki loppui onneksi, kun väänsin jotain hämmentävää nappulaa. En enää edes yrittänyt ymmärtää varaajan sielunelämää vaan menin nukkumaan tyytyväisenä siitä, että se oli hiljaa.
Heräsin kahden jälkeen. Pakkasin tavarani, söin lounaan ja hyvästelin lämminvesivaraajan. Sen jälkeen lähdin rautatieasemalle. Juna oli pakattu aivan täyteen. Juna oli samanlainen kuin Intian junat. Vaunut koostuivat looseista, joissa oli periaatteessa aina kolme sänkyä päällekkäin vastakkaisilla seinillä. Olin onneksi ostanut lippuni sen verran ajoissa, että olin saanut parhaan paikan eli keskisängyn. Alasänky oli huono, koska sen joutui jakamaan liputtomien ihmisten kanssa samaan tapaan kuin Intiassa. Yläsänky taas oli käytännössä tavaroille tarkoitettu hattuhylly. Junassa toimiminen oli hyvin vaikeaa. Kun menin vessaan, niin minut kiilattiin pariin kertaan jonossa ja matkalla pois sain nyrkistä. Ei ollut helppoa matkustaa, kun juna oli lastattu äkäisillä Mongooleilla. Onneksi ei tarvinnut käydä vessassa kuin kerran, joten loppumatka Ulan Batoriin meni mukavasti maatessa.
Naadamissa painittiin
Saavuin Ulan Batoriin aamupäivällä. Mongoliassa alkoi sinä päivänä Naadam. Se oli juhla jonka aikana järjestettiin perinteisiä urheilukilpailuja. Oli jousiammuntaa, raveja, painia ja jotkut pelasivat jotain peliä missä heiteltiin lampaan nilkkaluita. Kaupungissa oli myös paljon taskuvarkaita ja joku onnistui varastamaan repustani pienen muovipussin jossa oli vanhentuneita lääkkeitä. Joku yritti myös varastaa Mongolialaisen hosher nimisen lihapiirakan jota olin syömässä. Onneksi sain sen estettyä.
Ulan Batorissa oli myös Venäjän suurlähetystö, josta onnistuin vihdoin saamaan viisumin Venäjälle. Jouduin tosin tyytymään vain 10 päivän transit viisumiin, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Jotta pystyin hakemaan viisumia, minun piti ostaa junalippu Ulan Batorista Moskovaan. Sen sai ostettua helposti juna-aseman viereisestä toimistosta eikä maksanut kuin 260 000 T (n.150e). Lisäksi juna-asemalta piti ostaa jonkinlainen kirje, jossa vakuutettiin, että lähden Moskovasta Suomeen. En ymmärtänyt yhtään mitä paperilapussa sanottiin, mutta sen sai, kun maksoi 500T (n. 0.3e). Näiden avulla viisumi irtosi ongelmitta.
Parasta Mongoliassa oli luonto ja maisemat. Saatuani viisumiasiat kuntoon lähdin heti kiertämään ruohotasankoja ja autiomaita. Mongolian luontoon pystyi tutustua monella tavalla. Voi vuokrata oman jeepin, polkea pyörällä, ratsastaa hevosella tai jopa kamelilla. Jos illalla löysi paikallisen jurtassa asuvan nomad-perheen, niin yleensä he kutsuvat matkaajat nukkumaan luokseen yöksi. Toinen vaihtoehto oli nukkua omassa teltassa. Mongolia oli täynnä mahdollisuuksia erilaisiin seikkailuhin. Minä jouduin tosin tyytymään tylsään all-included-turisti-touriin, koska ei ollut tarpeeksi aikaa.
Olin autiomaassa muiden turistien kanssa
Reissu oli juuri sellainen, kuin seuramatkat vain voivat olla. Näimme historiallisen kivikasan, pienen luolan ja kukkulan, joka näytti kilpikonnalta, kun siristi tarpeeksi silmiään. Pakettiin kuului myös kaksi tuntia ratsastusta kamelilla. Se sattui tosin sen verran paljon takapuoleen, etten olisi halunnutkaan tehdä mitään pidempää lenkkiä. Matkan pelasti se, että yövyimme aina pakallisten nomad-perheiden luona. He olivat hyvin ystävällisiä ja yhtä kiinostuneita meistä kuin me heistä. Kävimme yhden perheen lasten kanssa uimassa läheisessä joessa ja he opettivat meitä ratsastamaan hevosella. Oli kivaa.
Kierros kesti viisi päivää. Saavuttuani takaisin Ulan Batoriin kävin hakemassa viisumin suurlähetystöstä ja valmistauduin matkustamaan junalla Venäjän läpi takaisin kotiin Suomeen.