Floresista Jakartaan

Labuanbajo oli pieni kylä Floresin länsirannalla. Sen lähellä oli kaksi pientä saarta, Komodo ja Rinca, joilla eleli maailman isoimmat liskot Komodo Dragonit. Labuanbajossa ei sitten ollutkaan mitään muuta, kuin kasa matkatoimistoja, jotka yrittivät myydä komodomatkoja turisteille.

Minäkin halusin tietysti nähdä komodot. Sain järjestettyä itselleni matkan kolmen muun turistin kanssa. Hintaan kuului kuljetus Rincaan ja takaisin sekä lounas. Lähdimme matkaan aikaisin aamulla. Ennen kuin astuimme veneeseen, meille annettiin muovipussi, jossa oli neljä styrokslaatikollista paitettua riisiä, neljä banaania ja pussillinen donitseja. Se oli lounaamme. Juomat eivät kuuluneet hintaan, mutta vettä sai kuulemma ostaa läheisestä kaupasta.

Lähdimme vesiostosten jälkeen veneellä kohti Rincaa. Heti irtauduttuamme laiturista, kapteeni meni muina miehinä lounaspussillemme, nappasi donitsit ja söi ne kaikki samantien. Hän osasi tehdä sen niin nopeasti ja huomaamatta, ettei kukaan meistä tajunnut sitä, kuin vasta jälkeen päin. Pääsimme kuitenkin turvallisesti Rincaan. Ehkä donitsit olivat hyvä tippi hänelle.

Rincassa oli vastassa lauma miehiä pitkien haarakeppien kanssa. He olivat komodo-oppaita. Kaksi heistä lähti johdattamaan meitä eteenpäin kohti saaren keskellä olevaa kylää. Toinen heistä kulki edellä ja toinen tuli meidän perässä. Haarakepit olivat siltä varalta, että komodot hyökkäisivät matkalla kimppuumme. Kai niillä kepeillä sitten pystyi näppärästi vetämään liskoja turpaan.

Kylässä piti rekisteröityä saaren vierailijaksi. Tämä tarkoitti, että piti kirjoittaa nimi vieraskirjaan ja maksaa rahaa. Sen jälkeen lähdimme oppaan mukana viidakkoon bongailemaan komodoja. Kävelykierros oli oikein mukava. Suurin osa näkemistämme liskoista oli kuitenkin kylässä keittiörakennuksen ympärillä, mutta kyllä siellä metsässäkin oli pari. Jos joskus menen telttailemaan komodosaarelle, niin pitää muistaa ettei pidä tehdä liian hyvän tuoksuista ruokaa.

Lähdin heti komodomatkan jälkeisenä päivänä Labuanbajosta Gili Trawanganiin. Gili-saaret sijaitsiva Lombokista luoteeseen. Niitä oli kolme joista Trawangan oli isoin. Reitti kulki Sumbawan ja Lombokin läpi ja jouduin käyttämään kolmea eri lauttaa ja kahta bussia. Kaikkien hinnasta piti tinkiä erikseen. Matkaan kului yhteensä noin 30 tuntia, mutta pääsin kuitenkin lopulta perille.

Gili Trawangan muistutti Goaa, Vang Viengiä ja Sihanoukvilleä. Saaren pääranta oli rakennettu ainoastaan turisteja varten. Siellä oli bungalowbaareja ja ravintoloita, joissa oli nuoria australialaisia ryyppäämässä ja saaren hiljaisemmilla rannoilla oli tätejä yläosattomissa. Paikassa oli kuitenkin myös omat hauskat yksityiskohtansa. Ensinnäkään siellä ei ollut ollenkaan kulkukoiria. Toiseksi moottoriajoneuvot olivat kiellettyjä, joten ihmiset kulkivat hevosvaunuilla ja polkupyörillä. Paikka oli siis ihan mukava, mutta siellä ei ollut muuta tekemistä, kuin auringon ottaminen päivisin ja kännisten turistien katselu baarissa iltaisin. Kolme päivää riitti minulle.

Lähdin seuraavaksi Balille Kuta Beachille. Olin kuullut, että siellä oli maailman parhaat surffiaallot. Matka kesti tällä kertaa vain 12 tuntia, eikä siirtymiseen tarvinnut kuin kaksi lauttaa ja kaksi bussia.

Kuta Beach ei ollut pieni turistikylä vaan jättimäinen turistikaupunki. Siitä tuli mieleen Kanarian saaret ja Espanjan rantalomakohteet. Surffaus oli kuitenkin aivan mahtavaa. Koko Bali oli kuulemma monilta osin samanlaista turistighettoa, mutta siellä oli myös monia paikkoja, jotka olivat säästyneet koskemattomina. Olin suunnitellut kierteleväni päivän tai pari etsimässä näitä hiljaisempia paikkoja, mutta päädyin vain surffaamaan kaiken aikaa. lähtiessäni Kuta Beachiltä minulla oli punaiseksi palanut naama ja merivedestä ärtyneet nenäontelot.

Seuraava kohteeni oli Probolinggo Javalla. Kaupunki oli taas tappavan tylsä ja mitäänsanomaton, mutta sen vieressä oli Bromo-tulivuori, joka oli yksi Indonesian “must to see” -kohde. Matka kesti inhottavasti 20 tuntia, joten kun lähdin Kutasta seitsemältä aamulla, niin olin Probolinggossa kolmelta yöllä. Selviydyin kuitenkin johonkin Probolinggon hostelliin nukkumaan aamuyön viimeisiksi tunneiksi.

Järjestin seuraavana päivänä itselleni Bromo-kierroksen. Sain mukaani saksalaisen Anyan sekä tanskalaiset Annen ja Cathrinen. Kierros maksoi 150 000 Rp:tä (12.5e). Se sisälsi autokyydin tulivuoren juurella olevaan kylään ja siitä jeepillä ylös näköalapaikalle. Matkanjärjestäjä tarjosi siihen päälle junamatkaa Yogyakartaan 75 000 Rp:llä (n.6e). Tartuimme tarjoukseen Anyan kanssa, sillä olimme menossa sinne muutenkin. Tanskalaiset jatkoivat jonnekkin muualle, joten he tulivat vain katsomaan tulivuorta. Bromo oli hieno, vaikka olikin vähän pilvistä ja sumuista.

Lähdimme tulivuorireissun jälkeen Anyan kanssa junalla Yogyartaan. Juna-asemalla meille selvisi, että saamamme lippu maksoi oikeasti vain 24 000Rb:tä (2e). Kaveri oli rokottanut meiltä kolminkertaisen hinnan. Anya oli raivoissaan ja yritti soittaa matkanjärjestäjälle. Kaveri löi kuitenkin luurin korvaan ensimmäisellä soitolla, eikä vastannut sen jälkeen enää puhelimeen. Minä onnistuin pääsemään yli rahallisesta menetyksestäni jo suunnilleen viidentoista minuutin jälkeen, mutta Anya pihisi kiukusta koko junamatkan ajan. Pääsimme kuitenkin ongelmitta Yogyakartaan.

Yogyakarta oli mukava kaupunki. Siellä oli paljon hauskoja pikkuravintoloita ja kahviloita, pääbulevardi oli mukavan avara ja kaikkialla oli erilaisia taidekauppoja ja gallerioita. Toisaalta paikka oli kuulemma tuhoutunut kolme kertaa tulivuorenpurkauksessa ja kaksi kertaa maan järistyksessä, joten kaipa sitä osaa rakentaa kivan kaupungin, kun on harjoitellut jo viisi kertaa.

Yogyakartan vieressä oli Borobudurin temppeli. Se oli toinen Javan “must to see”-kohde. Temppeli oli ihan hieno, vaikkei yltänytkään samoihin mittoihin, kuin Angor Watin pytingit. Siellä oli myös paljon paikallisia teini-ikäisiä kouluretkeläisiä tutustumassa maan kulttuuriin. He eivät olleet niinkään kiinnostuneita temppelistä vaan ennemminkin temppelissä vierailevista valkoihoisista turisteista. Minusta ja Anyasta otettiin varmasti enemmän valokuvia, kuin koko temppelistä yhteensä.

Koululaisten tapa lähestyä turisteja oli hellyyttävä. He aina kerääntyivät laumana muutaman kymmenen metrin päähän minusta supisemaan. Hetken päästä rohkein heistä tuli ujona kysymään: “Hello misterrr. May I ask you some questions. What is yourrr name? wherrre arrre you from? May I take a photo of you?”. Sen jälkeen kuin annoin luvan he kaikki ryntäsivät poseeraamaan ympärilleni, niin ettei ketään jäänyt valokuvaajaksi. Siinä sitten poseerattiin hetki ilman kuvaajaa, kunnes he saivat jonkun jostain toisesta porukasta kuvaamaan. Yleensä tämän toisenkin ryhmän jäsenet tulivat mukaan kuvaan ja halusivat ottaa vielä muutaman kuvan minun kanssani ensimmäsen porukan lähdettyä. Melkein kuin olisi ollut julkkis.

Lähdimme muutaman päivän päästä Yogyakartasta Jakartaan. Tällä kertaa ostimme lipun juna-asemalta ja maksoimme vain 30 000Rp (2.5e). Jakarta oli samanlainen suurkaupunki kuin monet muut. Paikassa oli muutamia hienoja rakennuksia, joitain hyvin ränsistyneitä kaupunginosia ja aina välillä puistoja. Vietinkin siellä ainoastaan pari yötä ennen kuin lensin Bangkokiin, josta on nyt seuraavaksi tarkoitus jatkaa Yangoniin Myanmariin.