Cantabaco

Cantabaco on pieni kylä keskellä Cebun saarta. Sitä ei löydy google mapsista, siellä ei ole kännykkäkentää eikä siellä ole mahdollisuutta päästä internettiin. Sen sijaan siellä on erittäin hyviä kiipeilykallioita. Löysin netistä ainoastaan yhdet ohjeet kuinka Cantabacoon pääsee. Minun piti ensin ottaa paikallinen minibussi Lutopan-nimiseen paikkaan ja sanoa kuskille, että jään pois Manang Virgie-nimisen naisen talon kohdalla. Manang Virgie kuulemma osaisi opastaa siitä sitten eteenpäin majapaikkaan ja kiipeilykallioille.

Pääsin kuin pääsinkin ohjeiden avulla Cantabacoon. Minut jätettiin pienen tien varteen pienen rähjäisen lähiökylän kohdalla. En kuitenkaan löytänyt Manang Virgietä mistään. Ihmiset joilta kysyin neuvoivat kaikki eri suuntiin tai eivät tienneet koko tätiä. Jossain tien varrella oli suuri kyltti, jossa luki Springpark Hotel, dormitory 150 pesos (2.5e). Päätin mennä sinne ja ottaa sänkypaikan dormista. Ehkä hotellin muut asukkaat osaisivat kertoa minulle Virgiestä ja paikan kiipeilymahdollisuuksista.

Minut ohjattiin erillisessä rakennuksessa olevaan huoneeseen, jossa oli rakoileva lautalattia ja kuusi jousipatjaa vierekkäin. Paikka näytti siltä, ettei siellä ollut yöpynyt kukaan ainakaan pariin vuoteen. Respan täti kasasi kolme patjaa päällekkäin minulle sängyksi. Minulle kerrottin, että voisin käyttää alakerrassa olevan koulun kylppäriä tai mennä pihan poikki uima-altaan vieressä olevaan suihkuvessakompleksiin. Vosin myös käyttä uima-allasta, jos haluaisin. Uima-allas 2.5 euron hostellihuoneen hinnalla! Aivan mielettömän mahtavaa!

Lähdin heti etsimään minulle luvattua uima-allasta. Hotellin piha olikin todella iso puistomainen puutarha. Uima-altaita oli yllättäen kolme ja niiden ympärillä oli ruokailukatoksia, grillejä ja pieniä mökkejä. Koko paikka oli kuitenkin todella rappeutunut ja täysin autio. Olin jättimäisen hotellin ainoa asiakas, eikä se näyttänyt olleen pitkään aikaan muutenkaan kovin kovassa käytössä. Puutarhan betonipolut olivat osittain murentuneet olemattomiin, uima-altaissa oli halkeamia ja grillikatokset olivat ruosteessa. Silti kaikki oli toimintakunnossa ainakin periaatteessa. Uima-altaissa oli harmahtavaa vettä, vessakoppien ruisteiset hanat toimivat ja polut oli lakaistu puhtaaksi niiltä osin, kuin ne olivat vielä olemassa. Päätin etten menekkään uimaan.

Ilta rupesi hämärtymään, joten vetäydyin huoneeseeni. Makasin upottavassa “sängyssäni” ja mietin miksi näin iso hotellikompleksi oli alun perin rakennettu näin pieneen kylään. Miten turistit eksyisivät tällaiseen paikkaan keskelle saarta jonka ympärillä on ties kuinka monia ties kuinka hienoja paratiisirantoja. Olin varma, että paikka oli jonkin vapaamuurarisalaseuran ihmisuhriuskonlahkon ränsistynyt päämaja. Huoneessani oli kaksi ovea. Toinen ovista johti ulos ja toinen johonkin käytävään. Käytävästä kuului askeleita aina silloin tällöin. Sitä pitkin pääsi ilmeisesti joihinkin alakerrassa olevan koulun tiloihin. Ulkona puutarhassa oli pilkkopimeää. Päätin mennä tilaamaan respasta iltapalaa ja mennä nukkumaan.

Respasta oli valot poissa. Keräsin kaiken rohkeuteni ja menin koputtamaan oveen. En tiennyt mistä muualtakaan olisin saanut ruokaa. Joku hieman ärtyneen oloinen nainen tuli avaamaan. Kysyin häneltä, että mistäköhän täältä saisi iltapalaa. Hän oli hetken vähän hämillään ja kysyi sitten olinko minä se joka asuu tuolla vastapäisessä rakennuksessa. Juu minä olin juuri se. Hän jatkoi vaivaantuneesti, että oikeastaan hotellista saisi myös ruokaa, että haluaisinko tilata jotain. Juu haluaisin minä. Nainen ehdotti, että voisi lähettää ruuan huoneeseeni. Se kuulosti oikein hyvältä.

Kun menin takaisin huoneeseeni, kattolamppu ei enää syttynyt. Onneksi olin ostanut otsalampun Nepalista. Pimeässä näki, kuinka jostain lattialautojen välistä kajasti valo. Kuulin hetken päästä kevyitä askeleita ulkoa. Lauma lapsia harjoitteli kuorossa “Excuse me sir, here is your dinner. Would you like to have something to drink”. Askeleet lähestyivät lähestymistään, kunnes oveeni koputettiin. Sytytin otsallani olevan lampun ja menin avaamaan oven. Oven takana oli viisi lasta. “Excuse me sir, here is your dinner. Would you like to have something to drink?”. Kiitos vain. Juu ei kiitos, mulla on vettä pullossa tuolla repussa… Mutta tota toi kattolamppu ei oikein toimi. Että sen takia mulla on tää otsalamppu ja silleen… Lapset ihmettelivät hetken, antoivat ruuan minulle ja lähtivät pois.

Söin ruokani otsalampun valossa. Mietin ymmärsikö lapset, että kattolamppuni ei toiminut ja jos ymmärsivät, kenet he löytäisivät autiosta hotellista tekemään sähkötöitä huoneeseeni. Oveeni koputettiin taas. Siellä oli samat viisi lasta hyvin tohkeissaan ja joku mies, joka osasi yhtä hyvin englantia kuin lapset. Mies pisti katkaisijasta virrat päälle, nousi tuolille ja tarttui molemmin käsin rikkinäiseen lamppuun. Lamppu syttyi kuin syttyikin hetken ravistelun jälkeen. Kiitos vain korjauksesta. Yksi lapsista kysyi vielä lähtiessään “Would you like to have something to drink?”. Juu ei kiitos, minulla on tosiaan vettä tuolla repussa…

Pääsin vihdoin nukkumaan. Sammutin valot, tarkastin, että käytävään johtava ovi oli lukossa ja kipusin patjakasan päälle. Katselin hetken lattian raoista kajastavaa valoa. Jostain koulun luokkahuoneesta kuului, kuinka jotkut rukoilivat kuorossa. Olin niin väsynyt, ettei paikan aavemaisuus olisi haitannut uniani. En saanut kuitenkaan nukuttua, sillä hammastani alkoi särkeä.

Kärvistelin hammassäryn kanssa aamukuuteen. Olin yön aikana päättänyt lähteä takaisin Cebuun tutkituttamaan hampaani. Varmaan jossain lähempänäkin olisi ollut hammaslääkäreitä, mutta pelkäsin, että heidän hammasporansa olisi jostain aatamin ajoilta. Toisaalta mistä sitä tiesi onko ne kunnollisia missään Filippiineillä. Cebuun pääsi siten, että meni moottoripyörän kuudissä Lutopaniin ja vaihtoi siellä Cebuun menevään minibussiin. Pakkasin rinkkani ja lähdin respaan. Vastaanottotiskillä ei taaskaan ollut ketään. Joku tyttö lakaisi hotelliin johtavaa tietä. Kysyin häneltä voisinko tilata aamiasta ja maksaa siinä samalla. Hän ei osannut englantia, mutta lähti juoksujalkaa hakemaan paikalle jotakuta toista. Hammassärky ei tehnyt minusta yhtään kärsivällisempää. Joku osaavampi tuli hetken päästä ja sain vihdoin maksettua, aamiaista sekä kyydin Lutopaniin.

Istuskelin minibussin etupenkillä ja odottelin, että se lähtisi. Viereeni istahti joku filippiinosetä. Juttelimme hetken ja kerroin, että olin menossa hammaslääkäriin Cebuun. Hän kysyi yllättäen, että olisinko kiinnostunut seurustelemaan hänen siskontyttärensä kanssa. Siskontytär oli sattumalta hammaslääkäri, joten hän voisi siinä samalla auttaa minua, kun olisimme treffeillä. Olin hieman hämentynyt ja yritin selittää, kuinka halusin hammaslääkäriin juuri Cebuun. Sitä paitsi olin jo aivan parin päivän päästä lähdössä pois Filippiineiltä, etten olisi kovin hyvä sulhasehdokas muutenkan. Hän antoi minulle kuitenkin oman ja siskontyttären puhelinnumeron siltä varalta, että tulisin joskus taas käymään.

Menin suoraan hammaslääkäriin päästyäni Cebuun. Pääsin vastaanotolle puolentunnin odottelin jälkeen. Kaikeksi helpotuksekseni minun hampaita ei porattukkaan. Hammaslääkäri sanoi, että hampaani oli tulehtunut sisältä ja antoi antibiootteja ja kipulääkkeitä. Hän löysi kuitenkin kaksi pientä reikää, jotka kannattaisi paikata lähitulevaisuudessa, ettei ne pahenisi. Olin helpottunut, mutta nyt minun pitäisi päättää missä maassa paikkauttaisin hampaat. Missä täällä päin olisi kaikkein kehittyneimmät hammasporakoneet ja vahvimmat kipulääkkeet?

Parantelin hammastani Cebussa pari päivää. Kun kipu alkoi lievetä, lähdin takaisin Cantabacoon. En löytänyt taaskaan Manang Virgietä, mutta löysin hänen tuttavansa. Hän ohjasi minut taloon, jota vuokrattiin kiipeilijöille. Sain majoittua sinne 150pesolla (2.5e). Paikassa ei ollut uima-allasta eikä isoa puutarhapihaa, mutta pidin siitä silti huomattavasti enemmän, kuin edellisestä yöpaikastani Cantabacossa. Talossa yöpyi minun lisäksi kaksi muuta kiipeilyturistia ja naapurissa asui muutamia paikallisia kiipeilijöitä. Vietin seuraavat päivät heidän kanssaan läheisillä kallioilla. Kiipeilyreittejä ei ollut paljon, mutta ne olivat sitäkin hienompia. Paikalliset kiipeilijät olivat myös todella ystävällisiä ja sain monia uusia kavereita.

Olisi tehnyt mieli jäädä ainakin pariksi viikoksi kiipeilemään. Minulla lähti kuitenkin lento jo muutaman päivän päästä Kotakinabaluhun Malesian Borneoon.