Vietnam

Bussi Luang Prabangista Hanoihin oli mukava. Jalkatilaa oli paljon ja bussissa oli niin vähän matkustajia, että kaikille riitti kaksi penkkiä. Ainoa huono puoli oli kuski. Yleensä täkäläiset kuskit kaahaavat kuin hullut, mutta ajavat kuitenkin varmasti. Tämä joutui tekemään vähän väliä äkkinäisiä paniikkiväistöliikkeitä. Joku epäili hänen olevan humalassa. Viisi kilometriä ennen Vietnamin rajaa kuskimme väisti vähän liian pitkälle ja bussi suistui ojaan. Onneksi meillä ei ollut sillä hetkellä paljoa vauhtia, joten kukaan ei loukkaantunut. Bussin oikean puolen renkaat vain luiskahtivat tieltä ja bussi kellahti kumolleen neljänkymmenenviiden asteen kulmaan.

Ihmettelimme siinä sitten tien varressa, että mitäs nyt tehdään. Kuskimme ihmetteli vielä enemmän. Bussi ei hevillä nousisi ojasta, eikä se varmaan olisi ajokunnossakaan, vaikka sen sieltä jotekin saisi. Seisoskelimme kuutisen tuntia tien varressa kylmissämme ja nälissämme, kunnes paikalle sattui toinen turistibussi. Se oli menossa vastakkaiseen suuntaan Hanoista Luang Prabangiin. Bussin kuski oli avulias ja saimme homman hoidettua siten, että sen matkustajille tilattiin minibussi, joka veisi heidät Luang Prabangiin ja ehjä bussi lähti takaisin Hanoihin meidän kanssa. Toisen bussin matkustajat olivat hieman näreissään tästä järjestelystä, mutta meitä ei haitannut ollenkaan. Loppumatka meni ilman onnettomuuksia.

Olimme Hanoissa neljän aikaan aamuyöllä. Kahdella saksalaisella oli hostelli varattuna. Se olisi kuulemma halpa ja hyvä. Päätimme ettemme lähtisi harhailemaan Hanoin yöhön, vaan lähdimme suosiolla heidän kanssaan samaan paikkaan kimppataksilla. Taksi vei meidät ison autotallin oven eteen, jonka yläpuolella luki saksalaisten varaaman hostellin nimi. Koko kaupunki oli autio. Hakkasimme ovea pari minuuttia. Viimein se rupesi avautumaan hiljaa. Oven takaa paljastui hostellin aula ja juuri unesta herännyt aulavahti.

Saimme sängyt kymmenen hengen huoneesta. Sänkypaikka maksoi 5 dollaria yö (3.5e) ja siihen sisältyi aamiainen, langaton netti ja joka ilta seitsemästä kahdeksaan ilmasta kaljaa niin paljon kuin jaksoi juoda. Olimme tyytyväisiä. yhteismajotuksessa on lisäksi se hyvä puoli, että löytää helposti seuraa. Seuraa löytyy vielä sitäkin helpommin, jos hostellin kaikki asukkaat kokoontuvat joka ilta aulaan juomaan ilmaista kaljaa. Meille muodostuikin nopeasti kuuden hengen porukka, jonka kanssa pyörimme Hanoissa. Seurueeseemme kuului saksalaiset Tommy, Antonia ja Larissa, ranskalainen Guillaume sekä minä ja Grace.

Hanoi oli kylmä ja sateinen. Kaupungissa oli yhtä siistiä, kuin Kiinassa ja kadut olivat hyvässä kunnossa. Liikenne oli hyvin vilkas. Katujen ylittäminen tapahtui siten, että piti kävellä hiljaa tasaisella vauhdilla moottoripyörävirtaan ja luottaa siihen, että ne väistävät.

Kävimme katsastamassa paljon kehutun Halom Bayn kaveriporukkamme kanssa. Se on lahti joka on kuin suoraan jostain merirosvoelokuvasta. Vedestä nousee jyrkkäseinäisiä vuoria, joihin vesi on syönyt onkaloita ja luolia. Paikka oli todella hienon näköinen, mutta myös täynnä turisteja ja turistirysiä. Myös kylmä ja sateinen sää teki paikasta vähemmän mukavan. Pitää ehkä mennä sinne uudestaan joskus lähempänä kesää.

Lähdimme kahden päivän jälkeen Gracen ja Tommyn kanssa Huehin. Se sijaitsi yhden yöbussimatkan päässä etelässä Hanoista. Bussi oli samantapainen sleeperbussi kuin Kiinassa Chengdu – Kunming välillä. Penkeissä maattiin samaan tapaan, kuin aurinkotuoleissa ja ne olivat kahdessa kerroksessa. Matka meni hyvin.

Huessa oli yhtä harmaata ja sateista kuin Hanoissa. Päädyimme taas hostelliin, jossa hintaan kuului tunnin ajan ilmaista kaljaa. Pitihän sitä sitten juoda, kun kerran ilmaiseksi sai. Huen yöelämä ei ollut kummoista. Löysimme kuitenkin ravintolan josta sai tuopillisen olutta 5000 dongilla (n. 0.16e). Joimme sen merkin loppuun siitä ravintolasta. Paikan tarjoilija halusi harjotella kiinankielen taitojansa Gracen kanssa, joten hän jäi vähän väliä hetkeksi istumaan pöytäämme. Yritimme saada hänet lähtemään meidän kanssa clubille, sitten kun hänen työvuoronsa päättyy, mutta hän ei suostunut. Hän lupasi kuitenkin lähteä seuraavana päivänä näyttämään meille kaupunkia. Sovimme tapaavamme kymmeneltä hostellimme ravintolassa.

Seuraavana päivänä olimme väsyneitä ja krapulassa. Kampesimme itsemme kuitenkin kymmeneksi hostellin aulaan tapaamaan uutta vietnamilaista kaveriamme. Hän oli hyvin innoissaan ja luetteli pitkän listan mihin kaikkiin paikkoihin hän voisi viedä meidät. Minä ja Tommy saimme häneltä lahjaksi pienet pehmolelunallet ja Grace sai hiuspampuloita. Tarjoilija vaikutti oikein iloiselta siitä, että oli tutustunut meihin. Olimme juuri sopineet minne menisimme, kun hän yhtäkkiä sanoi, että hänen pitääkin lähteä ja hyppäsi skootterin selkään. Jäimme siihen kolmistamme ihmettelemään nallet ja hiuspampulat käsissämme. Ulkona satoi. Teimme nopean päätöksen ettemme jääkään Huehin enää toiseksi päiväksi, vaan lähdemme parin tunnin päästä lähtevällä bussilla etelään noin sadan kilometrin päässä olevaan Hoi Aniin.

Bussi oli taas mallia sleeper. Matka kesti pari tuntia. Nukuin koko ajan. Hoi Anissa oli harmaata, mutta vähän lämpimämpää kuin edellisissä kaupungeissamme. Siellä oli mukavan idyllinen vanhakaupunki ja liikenne oli rauhallista. Tapasimme siellä Hanoista löytämämme saksalaiset kaverukset ja ranksalaisen Guillaumen, joten porukka oli taas kasassa. Tällä kertaa hostellistamme ei saanut ilmaista kaljaa, mutta lähiravintoloista sai tuopillisen 3000 dongilla (0.1e). Tuli taas juotua muutama. Hoi An oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja kaikki paikat menivät siellä kiinni jo yhdeltätoista, joten mekin menimme aina suht aikaisin nukkumaan.

Viivyimme Hoi Anissa vain kaksi päivää. Larissa, Antonia ja Guillaumen olivat kyllästyneitä huonoon säähän, joten lähdimme koko porukka yhdessä Nha Trangiin. Se sijaitsi neljänsadan kilometrin päässä etelässä meren rannalla. Kaikki oli henkisesti valmistautuneet lepäilemään pari päivää rannalla auringon paisteessa. Nha Trangissa kuitenkin satoi ja oli aivan yhtä pilvistä kuin edellisissäkin kaupungeissa. Vaikka lämpötila olikin noussut taas hivenen korkeammalle siirtyessämme etelämmkäsi, niin meren rannalla oli tuulista eikä missään tapauksessa mikään shortsi-ilma. Larissa, Anthonia ja Guillaume varasivat samantien bussiliput seuraavaksi aamuksi Mui Ne nimiseen kaupunkiin, joka oli vielä etelämpänä. Siellä kuulemma paistaisi aurinko ihan varmasti.

Minä jäin Tommyn ja Gracen kanssa vielä yhdeksi päiväksi Nha Trangiin. Kaupungissa ei ollut oikeastaan muuta kuin hieno hiekkaranta, mutta kyllä siellä viihtyi kaksi päivää tutkimalla ravintoloita ja ihmettelemällä kaupunkia. Illastimme hostelli-isäntiemme kanssa kiinalaisen uudenvuoden illallisen ja söimme ankan sikiöitä. Ne olivat oikein hyviä. Kumma ettei sellaisia saa Suomesta.

Gracen käsilaukku varastettiin ensimmäisenä päivänä Nha Trangissa. Kaksi moottoripyörän selässä ollutta vietnamilaista repäisi sen hänen kädestään ja ajoivat pois. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään. Laukussa oli vähän rahaa, luottokortti ja kamera. Grace harmitteli ettei reagoinut tarpeeksi nopeasti, että olisi ehtinyt vetää rosvoja turpaan. Yritin varovasti sanoa, ettei ehkä puolitoista metrisen kiinalaisen tytön kannatta hyökätä kahden miehen kimppuun. Hän ei kuitenkaan kuunnellut vaan sanoi haluavansa mennä illalla ryyppäämään.

Tommy lähti kolmantena aamuna SaiGoniin ja minä ja Grace menimme Dalatiin. Dalat on korkealla vuorilla 1500metrissä. Vietnamilaiset tulevat tänne lomailemaan, koska korkealla on viileämpää. Täällä paistoi kuitenkin aurinko ensimmäistä kertaa Vietnamissa ollessani. Kaupunki on muutenkin kiva paikka. Sen kaikki vierivieressä olevat talot ovat erinäköisiä ja eri värisiä. Kadut eivät noudata minkäänlaista asemakaavaa, vaan mutkittelevat miten sattuu, siten että suunnistaminen on lähes mahdotonta. Kaupat ja kahvilat ovat pääasiassa tarkoitettu vietnamilaisille eikä länsimaalaisille.

Täällä ei ole tapahtunut oikein mitään. Kävimme katsomassa paikallisen turistinähtävyyden Crazy Housen, joka oli huvipuiston näköinen hotelli ja ajelimme ristiin rastiin skootterilla löytämättä mitään mielenkiintoista. Ostimme myös hassun näköisiä hedelmiä, josta kaikki maistui pahalle. Noh, tiedänpähän miksei niitä rahdata Suomeen.

Grace lähti tänään aamulla eteenpäin Phan Rangiin. Minä jatkan huomenna SaiGoniin elikkä Ho Chi Minh Cityyn.