Takaisin Laosiin

Chiang Maista pääsi Laosin pääkaupunkiin Vientianeen yhdessä yössä. Matkalla piti vaihtaa bussia kaksi kertaa ja rajalla piti mennä pieni pätkä tuktukilla. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Toisaalta mukana oli kokoajan lauma muitakin länsimaalaisia, jotka olivat tulossa samaan paikkaan, joten joukossa oli aina joku joka tiesi mikä olisi seuraava bussi mihin hypätä.

Vientiane oli yksi maailman rennoimmista ja rauhallisimmista pääkaupungeista. Teillä ei ollut ruuhkaa, eikä kenelläkään tuntunut olevan kiire. Kaupunki oli niin pieni, että kaikkialle pääsi helposti kävelemällä. Toisaalta ei siellä mitään nähtävää ollutkaan, jota olisi pitänyt mennä katsomaan. Jouduin kuitenkin odottamaan siellä pari päivää, koska olin sopinut näkeväni siellä Tiibetissä tapaamani kaverin Gracen. Gracen juuret oli Kiinassa, mutta hän asui Kanadassa Vancuverin china townissa.

Pari päivää meni helposti hengailemalla Vientianen kaduilla ja kahviloissa. Hostellissani asui australialainen kaveri, joka kertoi nimekseen Lindsey. Hän oli vähän yli kaksikymmentävuotias feministi, sosialisti, vegaani ja vihreiden arvojen kannattaja. Tämän kaiken pystyi päättelemään hänen ulkonäöstään. Keskustelimme useaan otteeseen politiikasta ja maailman tilanteesta. Keskustelu tyrehtyi tosin melkein aina Lindseyn monologiksi siitä, kuinka paska maa Australia oli ja kuinka Kuubassa kaikki oli paremmin. Pari päivää meni nopeasti.

Jossain vaiheessa Lindsey lähti ja vähän ajan päästä tuli Grace. Grace ei ollut onneksi niin innostunut politiikasta, joten pystyimme puhumaan muistakin aiheista. Olimme huomanneet Tiibetissä ollessamme, että olemme molemmat menossa Kaakkois Asiaan, joten olimme sopineet näkevämme täällä jossain. Meillä oli edelleen saman tapaisin suunnitelmat, joten päätimme jatkaa yhdessä eteenpäin. Grace oli tosin jo ehtinyt lyöttäytyä yhteen brasilialaisen Latician kanssa, mutta pääsin kolmanneksi koplaan.

Grace ja Laticia kyllästyivät Vientianeen parissa tunnissa, joten lähdimme heti seuraavana päivänä Vang Viengiin. Vang Vieng on noin sata kilometriä pohjoiseen Vientianesta. Bussimatka kesti suunnilleen neljä tuntia Laosin huonoja teitä pitkin.

Vang Vieng oli kauniissa paikassa. Sen läpi virtaava joki puikkelehti jyrkkäseinästen vuorien välissä keskellä tiheää viidakkoa. Suurin osa sinne tulleista turisteista ei kuitenkaan ollut tullut ihailemaan maisemia vaan laskemaan jokea traktorin sisärenkaalla ja vetämään samalla pään täyteen viinaa. Tätä kutsuttiin tubingiksi. Itse kaupunki oli täynnä länsimaalaista ruokaa tarjoavia ravintoloita, joista puolessa pyöri taukoamatta frendit ja puolessa family guy. Suurimmasta osasta ravintoloita sai pienen ämpärillisen jotain alkoholijuomasekoitusta kaupanpäälle aterian kanssa. Paikassa oli jotain todella surullista, mutta samaan aikaan jotain aivan mielettömän hienoa!

Pari päivää meni nopeasti. Koitimme tubingia, pyöräilimme Vang Viengin ympäristössä ja vietimme aikaa baareissa. Olin kuullut, että jossain kaupungin lähellä oli myös hyviä kiipeilykallioita. Grace ja Laticia halusivat jo lähteä eteenpäin, joten päätimme, että he lähtevät edeltä seuraavaan kaupunkiin ja minä jään tutkimaan Vang Viengin kiipeilymahdollisuuksia.

En tiennyt tarkkaan missä kiipeilykalliot ovat. Netistä löytyi kuitenkin sanalliset ohjeet kuinka niille pääsisi. Piti mennä kaksi kilometriä joen vartta pohjoiseen, huuta vastarannalla olevalle lautturille, että hän vie joen yli ja jatkaa siitä viisitoista minuuttia viidakon läpi kohti edessä olevaa vuorta. Painoin ohjeet tarkasti mieleeni ja lähdin matkaan. En tiedä oliko minulla hyvä tuuri vai mitä, mutta onnistuin jotenkin suunnistamaan eksymättä pääseinämälle. Törmäsin tosin puolimatkassa itävaltalaiseen pariskuntaan, joka oli etsimässä samoja kallioita, joten meitä oli kolme tulkitsemassa hämäriä ohjeita.

Kalliolla oli muitakin kiipeilijöitä. Juttelimme hetken heidän kanssaan ja he kertoivat, että jossain lähettyvillä oli toinenkin näkemisen arvoinen kiipeilyseinämä. Se olisi kuulemma helppo löytää. Lähdimme luottavaisin mielin seuraamaan meille näytettyä polkua. Se kiemurteli kallion viertä, meni pensaikon läpi ja puikahti lopulta metsikköön seuraten kuivunutta joenuomaa. Emme tietystikkään löytäneet mitään kiipeilypaikkoja, vaan eksyimme jonnekkin keskelle viidakkoa.

Harhailimme pitkin viidakossa risteileviä polkua. Ylitimme joskus kuivuneen joenuoman ja joskus päädyimme aukiolle, jossa kasvoi banaanipuita. Yritin muistella onko Laosissa myrkyllisiä käärmeitä ja onko juuri Vang Viengin lähellä maamiinoja tai räjähtämättömiä sirpalepommeja. Itävaltalaisten ilmeet muuttuivat koko ajan vakavammiksi ja heidän naurahduksensa väkinäisemmiksi. Kun olimme harhailleet kolmetuntia viidakon uumenissa etsien kiipeilyseinää, päätimme, että olisi paras yrittää löytää tubing-joki, että tietäsimme edes suunnilleen missä olemme. Päättelimme, että joen on pakko olla idässä. Otimme suunnan auringosta ja lähdimme kävelemään. Tulimme riisipellon laidalle. Kävelimme pellon reunaa ja ohitimme siellä laiduntavan lehmälauman. Käveltyämme jonkun aikaa pellolla, näimme tutun näköisiä taloja. Se oli joen rannalla oleva kylä, jonka läpi olimme menneet mennessämme alussa pääkiipeilykalliolla. Olimme taas kartalla.

Löysimme vihdoin takaisin alkupisteeseen toisten kiipeilijöiden luokse. He sanoivat, että olimme menneet aivan väärään suuntaan jo heti alussa, että etsimämme seinämä oli vain parin sadan metrin päässä. Saimme tarkempia ohjeita ja lähdimme yrittämään uudestaan. Tällä kertaa löysimme etsimämme, emmekä eksyneet. Sain itävaltalaisista kiipeilyseuraa yhteisten koettelemustemme jälkeen ja päätin jäädä Vang Viengiin kiipeilemään vielä seuraavaksikin päiväksi.

Törmäsin sinä iltana Lindseyhin. Tällä kertaa hän tosin esittäytyi kaikille Laurenina, joten en ollut enää varma mikä hänen nimensä oli oikeasti. Hän oli tullut sinä päivänä Vang Viengiin ja etsi oopiumia joidenkin argentiinalaisten tyyppien kanssa. Sanoin etten tiennyt mistä sitä saisi, mutta että kyllä täältä varmaan jostain löytyisi. He jatkoivat etsimistä ja minä menin syömään. Tapasin hänet sattumalta seuraavanakin iltana. Hän oli juuri vetäissyt taikasienipirtelön naamariin ja odotteli, että se alkaisi vaikuttaa. Hän oli löytänyt etsimänsä myös edellisenä päivänä, joten hänellä oli selvästi putki päällä. Minä olin matkalla syömään taas, joten sovimme näkevämme eräässä baarissa, jos sienet eivät menisi liian tujusti hänen päähänsä. Söin nopeasti illallisen ja lähdin sovittuun baariin. Siellähän se Lindsey-Lauren istuskelikin iso kannabisjointti huulessa. Sienet eivät kuulemma olleet nousseet päähän ollenkaan. Ne olivatkin olleet jotain perusruokasieniä. Hän varoitteli minua, että täällä tulee helposti huijatuksi.

Kiipeilin kaksi päivää Vang Viengissä. Lähdin sen jälkeen Gracen ja Latician perään Luang Prabangiin. Sinne oli matkaa linnuntietä vain vähän yli satakilometriä, mutta tiessä oli kuulemma maailman eniten mutkia sen pituuteen verrattuna. Sen huomasi. Matka kesti kahdeksan tuntia.

Grace ja Laticia olivat ottaneet jo valmiiksi kolmen hengen huoneen Bho Pan Guest Housesta. Se sijaitsi Luang Prabangin keskustan läpi menevällä tiellä. Saavuin kaupunkiin hyvissä ajoin kuudelta illalla. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt missä Bho Pan Guest House on. Kävelin tien päästä päähän kaksi kertaa ja kysyin ties kuinka monelta, että missä hostellini sijaitsee, mutta Guest House ei vain ottanut löytyäkseen. Menin lopulta kahden tunnin ihmettelyn jälkeen syömään ravintolaan, jossa oli ilmainen langaton netti. Onneksi Grace oli sattumalta tietokoneen ääressä ja facebookissa. Hän korjasi, että hostellin nimi ei olekkaan Bho Pan vaan Bou Pah. No ilmankos ei löytynyt… Oikean nimen avulla etsiminen oli huomattavasti helpompaa ja paikka löytyi nopeasti.

Laticia lähti takaisin Vientianeen parin päivän päästä. Minä ja Grace taas suunnittelimme menevämme Laosin pohjoisosiin ja ylittävämme sieltä rajan Vietnamiin. Päätimme mennä ensin bussilla Nong Kiawiin, joka oli puolessa välissä Luang Prabangia ja pohjoista raja-asemaa. Oikea bussiasema löytyi helposti, mutta bussi ei ollutkaan bussi vaan jonkinlainen lavataksin ja tuktukin välimuoto. Auton lavan päälle oli laitettu katto ja sen sivuille hitsattu penkit. Noh, ei auttanut muu kuin kavuta lavalle ja varata paikat aivan edestä siinä toivossa, että tuuli ei osuisi sinne niin kovana. Auton lava pakkautui täyteen paikallisista ja lisäksi kuljettaja nosti matkustajien väliin keskelle lavaa mopon. Neljä tuntia, kovilla penkeillä, kylmässä tuulessa ja ahtautuneena pompuissa heiluvan mopon viereen ei ollut sitä parasta herkkua. Olimme täysin uupuneita päästyämme Nong Kiawiin.

Nong Kiaw oli pieni kylä. Siellä oli kourallinen guest houseja, jotka toimivat samalla ravintoloina. Ympäristö oli saman tapainen kuin Vang Viengissä. Kylän keskeltä meni joki ja ympärillä kohosi jyrkkäseinäiset vuoret. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta ei sinne olisi ollut järkeä jäädä kovin pitkäksi aikaa. Ajattelimme jatkaa seuraavana päivänä kohti rajaa Sam Noahiin.

Tiesimme, että Sam Noahiin menisi bussi, mutta jostain syystä kukaan ei oikein osannut kertoa mistä ja milloin bussi lähtee ja mistä voi ostaa lipun. Hetken lao-englanti-elekieli-ihmettelyn jälkeen löysimme kaverin, joka osasi puhua vähän parempaa englantia. Hän kertoi, että bussi tulisi keskipäivällä yhdentoista ja kahden välillä kylän keskellä olevaan risteykseen. Jos se ei tulisi silloin, niin iltapäivällä viiden ja seitsemän välillä olisi toinen mahdollisuus. Tosin sinä päivänä bussia ei ainakaan tulisi, mutta huomenna tai ylihuomenna voisi ehkä olla mahdollisuus. Teimme pikaisin päätöksen lähteä takaisin Luang Prabangiin. Sieltä pääsisi ainakin pois.

Luang Prabangiin menevä bussi ei ollut tällä kertaa autonlavaviritelmä vaan ihan oikea minibussi. Ei se ollut kovin kummoinen minibussiksi, mutta olimme todella iloisia pehmeistä penkeistä ja siitä ettei sisään tuullut. Riemuamme ei haitannut edes se, että edessämme istuneet kolme paikallista tyttöä oksentelivat koko matkan ajan ikkunasta ulos vuorotellen. Matkakin kesti vain kaksi tuntia.

Löysimme Luang Prabangista matka-agentin, joka myy bussimatkoja täältä suoraan Vietnamiin Hanoihin. Ostimme liput heti. Matka kestää 24 tuntia. Toivottavasti bussi on hyvä…