Chennai

Junanvaihto Bangladeshissa

En jäänytkään Hampiin kuin vähän yli viikoksi. Lähdin sieltä Chennaihin tapaamaan kaveriani Poojaa. Hän on oikeastaan USAlainen, mutta hänen juurensa on Intiassa ja hän on muuttanut Chennaihin parivuotta sitten. Hampin ja Chennain välillä ei mene suoria junia tai busseja, joten piti mennä ensin Bangaloreen ja vaihtaa junaa siellä. Matka taittui ja Chennain tuktuk kuski osasi viedä minut suoraan Poojan ovelle. Matkustaminen junilla ja tuktukeilla rupeaa jo sujumaan täällä.

Pooja asui kolmen ihmisen solussa. Heillä oli myös kissanpentu, jonka joku kämppis oli pelastanut kadulta isojen lintujen kynsistä. Kissa oli kiva ja meistä tuli heti hyvät kaverit. Poojalla ei ollut yhtä hyvät välit sen kanssa, sillä aina kun hän yritti tehdä jugurttia itse, niin kissa kävi syömässä sen. Sitten kun minä olen iso niin hankin samanlaisen jugurttikissan.

Siistiydyttyäni ja levättyäni hetken rupesimme ryyppäämään, niin kuin asiaan kuuluu, kun näkee kaverin pitkästä aikaa. Pooja toi pöytään ison pullollisen intialaista viskiä, kaksi lasia ja pullon light kokista. Viski oli yllättävän hyvää. Hetken päästä seuraamme liityi kaksi Poojan kaveria. He työskentelivät samassa firmassa kuin Pooja ja olivat aitoja Intialaisia. Hekään eivät sylkeneet lasiin. He kertoivat minulle, että länsimaalaisia nimitetään Intiassa vuohiksi, sillä heiltä lypsetään rahaa samaan tapaan, kuin vuohia lypsetään.

Lähdimme kotvan kuluttua läheisellä rannalla sijaitsevaan ravintolaan syömään. Ravintolassa ei ollut lautasia vaan ruoka syötiin vedellä kostutetuilta banaaninlehdiltä. Ateria koostui erilaisista riisistä ja jauhoista paistetuista käkkäröistä, joita dipattiin erilaisiin sooseihin. Kello oli vähän vaille kaksitoista ja paikka oli menossa juuri kiinni. Heiltä oli loppunut jotkin käkkärät ja uunit oli jo sammutettu. Saimme kuitenkin kaikkea haluamaamme, kun hoimme heille että “big tip, big tip”. Oli hyvä ateria ja hauska kokemus syödä käsin banaaninlehdeltä. Annoimme 120rs (2e) tippiä ja koko ravintolan henkilökunta tuli kiittäen kättelemään meitä.

Vaihdoin vasemman jalan vaellussandaalini oikean jalan flipfloppiin

Lähdimme ruuan jälkeen rannalle kävelemään. Tyhjensimme siinä kevellessämme mukaan ottamamme viskipullon ja olimme oikein iloisessa kunnossa. Käveltyämme hetken rantavedessä Pooja ja intialaiset tyhjensivät taskunsa rannalle ja kehoittivat minua tekemään samoin. Kun kaikki taskuissamme olleet esineet olivat kasassa rannalla, Pooja heitti minut mereen. Minä vedin hänet mukanani ja intialaiset tulivat perässä. Olisihan se pitänyt arvata, mitä taskujen tyhjentämistä seuraa. Jossain siinä rytäkässä vasen sandaalini lähti jalasta. Tiesin että se kelluu, mutta pimeässä on vaikea löytää mitään aaltojen seasta. Olin lisäksi sen verran hilpeässä mielentilassa, etten oikein osannut ottaa asiaa kovin vakavasti. Etsimme kuitenkin hetken vedestä ja rannalta. Toinen intialainen löysi yhden sandaalin, mutta se oli erilainen kuin minun ja lisäksi väärän jalan sandaali. Laitoin sen kuitenkin hukkuneen tilalle. Keräsimme lompakkomme ja kännykkämme märkien vaatteidemme taskuihin ja lähdimme kauemmas vedestä. Kierittelimme toisemme vielä hiekassa ennen kuin poliisit ajoivat meidät pois. Siellä ei olisi kai saanutkaan olla niin myöhään yöllä. Aamulla oli fiksu olo.

Chennaissa oli värikkäitä temppeleitä

Kaupungissa ei ollut kovinkaan paljoa nähtävää. Rannat olivat ihan ok rantoja, mutta kalpenivat Goan ja Gokarnan jälkeen. Toisaalta koska kaupungissa ei ollut nähtävää siellä ei ollut myöskään turisteja eikä siten turisteja ahdistelevia kauppiaitakaan. Sain sentään kävellä kaduilla rauhassa.

Chennaista etelään noin tunnin bussimatkan päässä sijaitsee kylä nimeltä Auroville. Se on kansainvälinen hippikylä, joka yrittää elää mahdollisimman ekologisesti ja omavaraisesti ilman rahaa ja ahneutta. Kuka tahansa voi mennä sinne asumaan pidemmäksikin aikaa. Me menimme sinne kuitenkin vain käymään yhdeksi päiväksi.

Menimme ensimmäiseksi kylän omaan Visitor Centeriin. Siellä oli pieni sali jossa esiteltiin Aurovilleä ja sen ekologisia saavutuksia. Minulle selvisi myös, että kylän keskustassa sijaitsee iso pallon muotoinen rakennus, joka oli maalattu kultaiseksi. Jotta sen sai nähdä, piti katsoa kylän esittelyvideo. Odotin jonkinlaista aivopesuvideota, joka olisi yrittänyt tuputtaa asennekasvatusta Aurovilleläisten elämänkatsomuksesta. Yllätyksekseni video keskittyikin esittelemään pelkästään kylän perustajia ja keskuksessa olevaa kultapallorakennusta. Rakennusta oli rakennettu viimeiset neljäkymmentävuotta ja se oli juuri valmistunut. Ehkä juuri siksi se näyttikin seitsemänkymmentäluvulla tehdyn tieteiselokuvan lentävältälautaselta. Sen sisällä oli kristalliksi kutsuttu lasipallo, johon ohjattiin auringonvalo elektronisesti liikkuvan peilin avulla. Se auttoi kai jotenkin meditoimisssa. Toinen perustaja oli ranskalainen nainen, jota kutsuttiin Äidiksi. Videossa toisteltiin hänen lausumiaan sanoja siitä kuinka kultapallorakennus ja kristalli olivat kylän sydän ja voima. Kuvitelmani onnellisesta hippikylästä romahtivat.

Pääsimme videon jälkeen vihdoin katsomaan palloa. Itse rakennus ei ollut kovin kummoinen. Sitä suojeltiin kuitenkin ihmeellisillä turvajärjestelyillä. Sen luokse piti mennä tarkoin määriteltyä reittiä, jonka varrella oli vartijoita varmistamassa, ettei kukaan poikennut polulta. Reitti johti vartavasten tehdylle näköalapaikalle, joka oli ympäröity matalalla pensasaidalla. Pensasaidan takana oli vielä oja, joka viimeistään esti, ettei kukaan vierailija päässyt liian lähelle tätä kylän sydäntä.

Aurovillen sydän ja voima

Aurovilleä suojeltiin muutenkin uteliailta vierailijoilta. Visitor Centerissä vuokrattiin polkupyöriä, mutta sellaisen sai ainoastaan, jos asui kylässä. Onnistuimme huijaamaan, että olimme juuri asettuneet Central Guest Houseen ja saimme pyörät. Sen jälkeen vartijat eivät enää estelleet meitä ja pääsimme tutkimaan vapaasti ympäristöä. Suurin osa kylästä oli jonkinlaista metsää tai viheraluetta. Löysimme kaupan, jossa ei tarvinnut maksaa ollenkaan. Sen sijaan kassa listasi ihmisten ottamat ruuat ylös tietokoneelle ja jokainen tavara kulutti ihmisen henkilökohtaista balanssia. Balanssia sai lisää ilmeisesti sen mukaan kuinka paljon teki töitä yhteisön hyväksi. Niin Aurovillessähän ei käytetä rahaa.

Löysimme myös kylän pääruokalan. Siellä tehtiin ruoka uunissa, joka saatiin lämpimäksi suuntaamalla siihen auringonsäteet monen peilin avulla. Paikka ei ollut vielä auki, mutta ei sieltä olisi varmaan saanutkaan mitään lämpimää, koska aurinko oli pilvessä. Kävimme myös kurkkaamassa jonkinnäköisessä joogakeskuksessa ja ajoimme paikallisen ala-asteen ohi. Kaikkialla oli kuvia Äidistä. Kuvien alla oli aina kukkia ja lipas johon sai antaa lahjoituksia. Arvoitukseksi jäi mitä lippaisiin olisi pitänyt laittaa, kun kerran kylässä ei käytetty rahaa. Hämärä paikka.

Seuraavaksi Kolkataan.