Tiibetissä

Pidin itseäni kovana jätkänä, kun olin selvinnyt Annapurnan perusleirille 4100 metriin. Sitten tajusin, että koko Tiibet on keskimäärin sillä korkeudella. Noh ei muuta kuin trekiltä jääneet vuoristotautilääkkeet mukaan ja menoksi.

Seuramatkani Tiibetiin lähti aamulla kello 5:45. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun kävelin pitkin Kathmandun katuja kohti bussipysäkkiä. Oli pimeää. Kaupungin sähköt olivat katkenneet viisitoistaminuuttia sitten. Olin joutunut pakkaamaan viimeiset tavarat rinkkaani otsalampun valossa. Saavuin hyvissä ajoin pysäkille. Ainoat siellä olevat ihmiset lämmittelivät palavien roskien äärellä resuisissa vaatteissa. He eivät varmaankaan olleet tulossa Tiibetiin minun kanssani. Minun oli kylmä, joten menin lämmittelemään heidän kanssaan.

Muu ryhmä valui paikalle hiljalleen. Olin varma, että joutuisin matkustamaan saksalaisen eläkeläisryhmän kanssa, joista kukaan ei osaisi muuta kuin saksaa. Matkakaverini olivat kuitenkin nuoria, eikä joukossa ollut kuin yksi saksalainen ja hänkin puhui hyvää englantia. Bussimme tuli puolituntia myöhässä ilmoitetusta ajasta. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, sillä se oli todella hieno luksusbussi Nepalin paikallisten jälkeen. Tilaakin oli niin paljon, että kaikille riitti kaksipaikkaa. Saimme sittenkin vastiketta rahoillemme.

Tiibetiin ei saa viedä sitä käsittelevää kirjallisuutta. Varsinkin Lonely Planet on kielletty, sillä heti sen ensimmäisillä sivuilla on Dalai Laman kirjoittama viesti ja historiaosiossa kerrotaan peittelemättä Kiinan toteuttamasta kulttuurivallankumouksesta. Oppaamme sanoi, että jos rajavartijat löytäisivät laukusta Lonely Planet Tibetin, niin voi joutua takahuoneeseen erikoistarkastukseen ja pahimmassa tapauksessa ei pääse ollenkaan rajan yli. Kirjan voisi kuitenkin yrittää salakuljettaa vaatteiden alla, sillä rajalla tarkastetaan yleensä vain laukut. En saanut koko kirjaa mahtumaan huomaamattomasti housuihini tai paitani alle, joten revin siitä muutamia hyödyllisimpiä sivuja ja taittelin ne taskuihini.

Rajalla meidät järjestettiin jonoon oppaan listan mukaan. Passimme ja viisumimme tarkastettiin ensin järjestyksessä ja laukkumme läpivalaistiin. Seuraavaksi jonotimme tarkastuspisteelle, jossa rajavartijat avasivat ja tutkivat pakaasimme käsin. Sen jälkeen jonotimme luukulle, jossa passimme ja viisumimme tarkastettiin uudelleen. Laukut läpivalaistiin vielä toistamiseen ja samalla piti näyttää passi vielä kolmannen kerran. Tämän jälkeen meidät päästettiin vihdoin Tiibetiin. Opas oli oikeassa, vaatteita ei tutkittu ollenkaan, joten sain vietyä repimäni sivut vaikeuksitta rajan yli.

Siinä missä Suomi on metsää Tiibet on vuoristoa. Siellä ei kasva puita eikä mitään muutakaan kasvillisuutta näin talvella. Kesäisin kaikki on kuulemma vihreää, mutta nyt maisema oli kuin kuun kamaralta. Ruskeita hiekkakukkuloita ja vuoria silmän kantamattomiin. Rakennukset ja joet näyttivät surrealistisilta tällaisessa ympäristössä.

Tiibet oli myös hyvin kylmä. Ei sinänsä, että ulkolämpötila olisi liian alhainen. Se pomppi jossain -5 ja 5 asteen välillä. Se ei ole mitään Suomen talviin tottuneelle. Tiibetiläiset rakentavat talonsa kuitenkin kuten Nepalilaiset eli ikkunoissa on poikkeuksetta parin sentin raot. Huoneissa oli öisin yhtä kylmä ja yhtä tuulista kuin ulkona. Sängyissä oli toki paksut peitot ja ekstraviltit, mutta ei se paljon lohduttanut, kun naamaan puhalsi koko ajan -5 asteinen puhuri. Yritin nukkua välillä pää kokonaan peiton alla, mutta happi loppui vielä tavallistakin nopeammin ohuessa ilmassa. Parin jäätävän yön jälkeen rupesin rakentamaan huovista ja lakanoista teltan sänkyni ympärille.

Matkustimme luksusbussillamme kohti Tiibetin pääkaupunkia Lhasaa. Yövyimme matkan varrella olevissa pikkukaupungeissa ja pysähdyimme kaikissa mahdollisissa turistinähtävyyksissä. Kävimme ties kuinka monessa luostarissa ja pysähdyimme ties kuinka monessa tien mutkassa, josta pystyi näkemään mt everestin lumisen huipun. Kaukaisuudessa pilkottavat vuoret eivät enää hätkähdyttäneet minua Annapurna trekin jälkeen, mutta luostareissa oli mielenkiintoista. Tiibetin luostareissa on paljon budhien kuvia ja paikalliset lahjoittavat sinne rahaa ja voita. Osa voista poltetaan altterien edessä eli annetaan jumalille ja osan syövät munkit. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin, että suurin osa luostarien rakennuksista ja sisustuksesta oli tuhottu kulttuurivallankumouksessa ja että oppaamme ei olisi saanut kertoa meille mitään siitä. Luostareissa on kuulemma kiinalaisia vakoilijoita, jotka kuuntelevat mitä oppaat kertovat turisteille, joten opas oli hyvin varovainen milloin kertoi mitäkin. Jossain luostarissa oli ollut ennen 10 000 munkkia, mutta nyt oli enää jäljellä vain noin 1000. Kun kysyimme, mitä heille oli tapahtunut, oppaamme vastasi empien, että osa oli muuttanut muualle ja osa oli … noh, kuollut.

Pääsimme Lhasaan viiden päivän bussimatkan jälkeen. Kaupunki oli täynnä sotilaita. Jokaisessa kadunkulmassa oli joko valvontakamera tai muutama vartija rynnäkkökiväärin kanssa mellakkapoliisin varustuksessa. Heistä ei saanut ottaa kuvia, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli. Siellä oli myös paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet pikkukylistä rukoilemaan ja harjoittamaan uskontoaan. He kävelivät myötäpäivää ympäri hotellimme vieressä olevaa Jokhang-temppeliä ja rukoilivat siten, että laskeutuivat aina välillä maahan vatsalleen. Pikkukylistä tullut väki oli todella persoonallisen näköistä. He olivat lisäksi hyvin kiinnostuneita meistä ja monet jäivät tuijoittamaan niin ihmeissään, että törmäsivät katutolppiin tai meinasivat kaatua roskakoreihin.

Meillä oli ensimmäistä kertaa koko päivä omaa aikaa Lhasassa. Lähdin muutaman kaverin kanssa harhailemaan kaduille tavoitteena nähdä miten paikalliset elävät. Löysimme rivitalojen keskellä olevan pihan, jossa joku teki popkornia sekä puiston joka oli täynnä kuntolulaitteita. Mielenkiintoisin paikka johon päädyimme oli kuitenkin rähjäinen huvipuisto. Luulimme ensin että se oli kiinni, mutta siellä olikin vain todella vähän ihmisiä. Suurin osa laitteista seisoi tyhjillään. Ei mikään ihme, sillä ruosteen syömät vuoristoradat ja maailmanpyörät näyttivät vähän turhankin pelottavilta. Rullaluisteludiskossa oli kuitenkin elämää. Paikalliset munkit olivat kerääntyneet sinne luistelemaan.

Tiibetissä ihmiset olivat ystävällisiä ja iloisia. Kadut olivat siistejä ja kauppiaat olivat kohteliaita ja suorastaan ujoja Nepalin ja Intian jälkeen. Kaiken takaa pystyi kuitenkin erottamaan alistetun kansan tukahdutetut tuskanhuudot ja kulttuurivallankumouksen jäljet. Surullinen paikka.

Seuraavaksi 48 tunnin junamatka Lhasasta Chengduun luokassa “Hard Sleeper”.

Lisää tietoa mihin luostarien munkit ovat kadonneet löytyy tuolta
wiki
ja tarkemmin tuolta
tiibetinfo