Peking

Pekingin smoginen turistikatu

Lähdin seuraavana päivänä Pekingiin. Tapasin siellä toisen kiinalaisen kaverin, johon olin tutustunut reissullani. Hänen piti majoittua samaan hostelliin minun kanssa, mutta respa sanoi, että paikka oli täynnä. Menimme kyselemään naapurissa olevaan nuorisohostelliin. He vilkaisivat minua ja kaveriani ja sanoivat, ettei sielläkään ollut tilaa. Myös muut ympäristössä olleet hostellit sanoivat samaa. Hommassa oli jotain kummallista. Päätimme kokeilla yhtä kiinankielistä hostellia siten, että minä jäin ulkopuolelle ja kaverini meni yksin sisään. Huone löytyi saman tien. Hetken tivaamisen jälkeen meille selvisi, että Pekingissä hostellit olivat aina joko paikallisille tai ulkomaalaisille. Oli laitonta pitää majapaikkaa, jossa kaikki saivat yöpyä. Se oli kuulemma jollain tavalla turvallisuuskysymys. Tätä ei kuitenkaan saanut kertoa kenellekkään.

Kiina oli muutenkin täynnä salaisuuksia. Hallitus yrittää kuulemma saada maan näyttämään ulospäin yhtä vapaalta ja hyvältä paikalta asua kuin länsimaat. Kuitenkin kaikki korkeassa asemassa olevat virkamiehet ovat hakeneet jostain syystä vaimoilleen ja lapsilleen jonkun muun maan kansalaisuudet. Myös kaikki hallituksen vastainen toiminta tukahdutetaan väkivaltaisesti. Normaalisti kuulemma mielenosoittajien yli ajetaan panssarivaunuilla. Ruumiit ja veritahrat on kuitenkin aina siivottu seuraavana aamuna eikä uutissa mainita tapahtuneesta sanallakaan. On laitonta kertoa tästäkin ulkomaalaisille. Ehkä juuri sen takia ei haluta, että paikalliset tutustuvat muun maalaisiin hostelleissa.

Tavoitteenani Pekingissä oli saada viisumit Venäjälle ja Mongoliaan. Menin ensin Venäjän suurlähetystöön. Olin lukenyt netistä, että Pekingistä on hyvin pienet mahdollisuudet saada viisumia Venäjälle, mutta ajattelin käväistä nopeasti vielä varmistamassa asian suurlähetystöstä. Siellä oli kuitenkin kahden tunnin jono, eikä ihmisiä päästetty sisään kuin muutama kerrallaan. En siis päässytkään vain nopeasti kysäisemään, vaan hommaan meni koko aamupäivä. Kahdeltatoista keskipäivällä olin onnistunut jonottamaan sisään ja kuulemaan, etten saa viisumia Pekingistä. Oli fiksu olo.

Päätin kuitenkin yrittää Mongoliaan ja murehtia Venäjän viisumia myöhemmin. Menin seuraavana päivänä Mongolian suurlähetystöön. Netissä luki, että se olisi auki 14:00 – 16:00. Saavuin paikalle kolmelta huomatakseni, että aukioloajat olivat muuttuneet. Viisumipalvelu oli nykyään auki 8:30 – 11:30. Onneksi paikalla oli kourallinen muitakin viisumihakijoita, joten en ollut ainoa tyhmä. Tunsin itseni jopa melkein älykkääksi, kun kuulin, että yhdellä paikalla olleista lähti lento Mongoliaan seuraavana päivänä.

Taas viisumijonossa

Ei auttanut muu kuin mennä uudestaan seuraavana aamuna. Saavuin paikalle 8:45. Viisumiluukku ei ollut vielä auennut, mutta paikalla oli parinkymmenen metrin jono. Tunsin jo suuren osan jonosta edellisiltä viisumin hakuyrityksiltäni, joten aika meni nopeasti vaihtaessa kuulumisia. Luukku aukesi tunnin myöhässä ja jonotus kesti taas kaksi tuntia. Sain tällä kertaa hakemuksen sisään kaikesta huolimatta. Viisumin sai itselleen seuraavana päivänä, kun maksoi expresskäsittelymaksun.

Menin siis seuraavanakin päivänä Mongolian suurlähetystölle. Morjenstelin tuttuja ja naureskelimme yhdessä, kun paikka aukesi taas tunnin myöhässä. Laiskat Mongoolit. Tällä kertaa olin mennyt paikalle niin aikaisin, ettei tarvinnut jonottaa kuin puolituntia. Kun sain vihdoin passini takaisin uutuuttaan kiiltävän Mongolian viisumin kanssa, oloni oli haikea. Hyvästelin neljän päivän viisumihässäkän aikana saamani kaverit, tovottelimme hyvää matkaa ja sovimme näkevämme parin päivän päästä Mongolian pääkaupungissa Ulan Batorissa. Huomasin vasta hostellissani, että viisumiini oli merkitty, että kansalaisuuteni oli kiinalainen. Noh, ei kai se ole niin tarkkaa. En ole ainakaan menossa takaisin suurlähetystöön…

Lähdin seuraavana iltana yöbussilla Hohhottiin ja sieltä Earlian nimisen rajakaupungin kautta kohti Mongoliaa.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.